27. Silta

Syksy oli punnertanut auton ikkunat härmään, ja puiden lehdet kimpoilivat punaa nousevan auringon valaisemina. Kahvikupillinen riitti aamupalaksi kuten aina. Puoliso mökötti lähestyvää kylmyyttä, ja lapsille piti lisätä vaatekertaa päiväkotiin ja kouluun.

****

Työmatka ärsytti kuten aina; saarelta vei pois ainoastaan yksi silta, aamulla sekä iltapäivällä aina työmatkalaisten ruuhkauttama. Siihen oli kuitenkin vuosien saatossa tottunut, ja ärsyyntyminen oli luokkaa närästys. Tietoisuus siitä, että hälinä kesti vain jokapäiväisen puolitoistatuntisen suuntaansa, muutoin saarella oli hellivän hiljaista.

****

Kymmenen vuotta saarelaisen elämää. Olin pohtinut usein kalastajanhatun ostamista – sellaista merellistä statementia habitukseen. Mutta kun ei ollut venettä, se olisi tuntunut harhaanjohtamiselta. Sitä paitsi metsästäjänhattu olisi ollut perustellumpi: peuroja näki päivittäin. Yhtä kaikki, saarelaisuus tuntui perheelliselle oivalta ratkaisulta.

****

Naapurikunnassa ainoa saarelle menevä silta oli päätynyt käyttörajoitukseen ja mittavan korjaustyön kohteeksi. Tieto siitä olikin ainoa kerta, kun mieleen oli kimmonnut ajatus – mitä jos silta nyökkää? Ei ajatus kuitenkaan ollut kalvannut mieltä. Onhan noita sattunut. Elämä oli leppoisaa vetten ympäröimänä.

****

Satoja kertoja matka oli toistunut mennen tullen. Niin sinäkin aamuna ja iltapäivänä. Ruokakaupan kautta kotiin töiden jälkeen; maitoa ja hedelmiä vain tällä kertaa. Päivä oli ollut aurinkoinen, ja auton ikkunat kuivuneet.

Kotiin palatessa jono sillalle alkoi jo hyvän matkaa aiemmin kuin tavallisesti. Pahuksen hidasta oli eteneminen. Arvelin puhallusratsiaksi.

****

Sillan kaupunginpuoleisessa päässä olikin poliisi liikennettä ohjaamassa ja valvomassa. Kyselivät ajokortin tai henkilökortin perään ja nälvivät vahvasti, kun ei ollut kirjastokorttia kummempaa esittää. Nykyaikana usein käy niin, että kortit jäävät kotiin. Eivät puhalluttaneet tai kyselleet muuta. Lie etsineet jotain rikollista. Sillan saarenpuoleisessa päässä partioi puolustusvoimat – se tuntui erityisen kummalliselta.

****

Kotiin päästyä jo parkkipaikalla sisuksia muljautti outo tunne. Etiäinen, aavistus oudosta. Kukaan ei ollut kotona, matot eteisessä kasassa, kenkäteline nurin ja naulakosta takkeja lattialla. Ei ollut meidän perheen tapaista. Soitin puolisolle – ei vastannut. Soitin kouluikäiselle lapselle – ei vastannut. Pelko kuristi sisuksia. Liittyivätkö poliisi ja puolustusvoimat tilanteeseen? Mitä helvettiä oli tapahtunut?

****

Sairaalasta eivät tienneet kertoa mitään, poliisista kehoittivat soittamaan sosiaalipäivystykseen. Soitin. Lapset olivat vastaanottoyksikössä, puoliso oli viety pois. Kertoisivat tarkemmin, kun menisin vastaanottoyksikköön.

****

Selasin netistä uutisia: presidentti oli määrännyt isompiin kaupunkeihin ratsioita maahanmuuttaneille. Amerikan meininkiä, olisin ajatellut, jos ei olisi koskettanut meidän perhettä.

****

Vastaanottoyksiköstä kerrottiin, että lapset oli tuotu sinne, koska puoliso oli viety viranomaisten toimesta Ahvenanmaalle säilöön maassaolon laillisuuden tutkinnan ajaksi. Kerroin, että laillisesti on, ja tutkikaa nyt helvetti tietokannat ja paperit – sieltä löytyy. Ei ollut kuulemma heidän tehtävänsä. Lapsilla oli heidän tietojensa mukaan molemmat huoltajat, ja toinenkin kelpasi. Saisin viedä lapset kotiin, mutta sosiaaliviranomaiset olisivat yhteydessä myöhemmin. Eivät kyselleet, tarvitaanko tukea.

****

Ajoin lasten kanssa kotiin, ei ollut enää ruuhkaa. Lapset itkivät koko matkan kotiin, en tiennyt mitä heille kertoa, en osannut. Haimme matkalla hampurilaisravintolasta lastenateriat lelun kanssa. Seuraavana aamuna en mennyt töihin – työnantajalle kerroin olevani flunssainen. Päiväkotiin ja kouluun ilmoitin lasten olevan poissa.

****

Ajattelin: voisikohan tämä tarina olla tosi – meilläkin.

****

27. The Bridge

Autumn had pressed frost onto the car windows, and the trees’ leaves danced in the rising sun’s glow. A cup of coffee was enough for breakfast, as always. My spouse sulked at the approaching cold, and the children needed extra layers for daycare and school.

****

The commute was as irritating as ever; the island was connected to the mainland by only one bridge, always clogged with commuters in the morning and afternoon. Over the years, though, I had gotten used to it. The irritation was no worse than heartburn. I knew the bustle lasted only for the daily ninety-minute drive each way. Otherwise, the island was soothingly quiet.

****

Ten years of island life. I had often thought of buying a fisherman’s hat – a kind of maritime statement for my appearance. But without a boat, it would have felt misleading. A hunter’s hat would have been more justified; deer appeared every day. In any case, island living seemed a wise choice for a family.

****

In the neighboring municipality, the only bridge to its island had been restricted and placed under major repair. That was the only time the thought had struck me – what if the bridge gave way? But the idea had never gnawed at me. Accidents happen. Life was easy, surrounded by water.

****

Hundreds of times, the trip had been repeated back and forth. So it was that morning and afternoon as well. After work, I stopped at the grocery store – just milk and fruit this time. The day had been sunny, the car windows had dried.

Returning home, the queue for the bridge began much earlier than usual. Progress was annoyingly slow. I guessed it was a sobriety check.

****

At the city side of the bridge, police were directing and monitoring traffic. They asked for a driver’s license or ID and mocked me when I had nothing more than a library card to show. Nowadays, it often happens that the cards are left at home. They didn’t breathalyze me or ask anything else. Likely searching for a criminal. On the island side of the bridge, however, the military was patrolling – that felt particularly strange.

****

Already in the parking lot at home, an odd feeling twisted my insides. A premonition, a sense of something wrong. Nobody was home, rugs in the hallway piled up, the shoe rack overturned, coats from the rack on the floor. Not at all like our family. I called my spouse – no answer. I called my school-aged child – no answer. Fear tightened my chest. Were the police and the military connected to this? What the hell had happened?

****

The hospital knew nothing. The police told me to call child protection emergency services. I did. The children were in a reception unit, my spouse had been taken away. They would explain more when I came to the unit.

****

I browsed the news: the president had ordered raids on immigrants in larger cities. American-style, I would have thought, had it not involved my family.

****

At the reception unit, I was told the children had been brought there because my spouse had been taken into custody by the authorities, transferred to Åland for detention while their legal residency was investigated. I said, “It’s legal – check the databases and papers, you’ll find them there.” That, they said, wasn’t their responsibility. According to their information, the children had both guardians, and one was enough. I could take them home, but social services would contact me later. They didn’t ask if we needed support.

****

I drove home with the children, no traffic jam this time. They cried the whole way. I didn’t know what to tell them, I didn’t know how. We stopped at a fast-food restaurant for kids’ meals with toys. The next morning I didn’t go to work – I told my employer I had the flu. I informed daycare and school the children would be absent.

****

I thought: could this story really be true – for us too?

****

27. Bron

Hösten hade pressat frost på bilrutorna, och trädens löv fladdrade i den stigande solens sken. En kaffekopp räckte som frukost, som alltid. Min partner surade över den annalkande kylan, och barnen behövde fler lager till dagis och skola.

****

Jobbresan irriterade som alltid; från ön fanns bara en enda bro, varje morgon och eftermiddag full av pendlare. Med åren hade jag dock vant mig. Irritationen var inte värre än halsbränna. Jag visste att stöket varade bara under den dagliga en och en halvtimmes färden åt vardera hållet. Annars var ön vilsamt tyst.

****

Tio år av ö-liv. Jag hade ofta funderat på att köpa en fiskarhatt – ett slags maritimt statement till mitt utseende. Men utan båt hade det känts missvisande. En jägarhatt hade varit mer motiverad; hjortar syntes dagligen. Hur som helst, ö-livet verkade ett klokt val för en familj.

****

I grannkommunen hade den enda bron till deras ö begränsats och satts under omfattande reparation. Den vetskapen var den enda gången tanken slagit mig – tänk om bron skulle ge vika? Men den tanken hade aldrig gnagt. Sånt händer. Livet var lättsamt, omgiven av vatten.

****

Hundratals gånger hade resan upprepats fram och tillbaka. Så också den morgonen och eftermiddagen. Efter jobbet stannade jag i matbutiken – bara mjölk och frukt den här gången. Dagen hade varit solig, bilrutorna torra.

När jag återvände hem började kön till bron mycket tidigare än vanligt. Framfarten var förfärligt långsam. Jag gissade på nykterhetskontroll.

****

Vid brons stadssida stod polisen och dirigerade trafiken. De frågade efter körkort eller ID och hånade mig när jag inte hade mer än lånekortet från biblioteket att visa. Numera händer det ofta att korten blir kvar hemma. De blåste mig inte, frågade inget mer. Sökte väl efter någon brottsling. Vid öns sida av bron patrullerade däremot försvarsmakten – det kändes särskilt märkligt.

****

Redan på parkeringen hemma vred en konstig känsla om i magen. En föraning, en känsla av att något var fel. Ingen var hemma, mattorna i hallen låg i en hög, skostället var omkullvält och jackor från kroken låg på golvet. Det var inte vår familjs stil. Jag ringde min partner – inget svar. Jag ringde mitt skolbarn – inget svar. Rädslan ströp insidan. Hade polisen och militären något med saken att göra? Vad i helvete hade hänt?

****

Sjukhuset visste ingenting. Polisen uppmanade mig att ringa socialjouren. Jag gjorde det. Barnen fanns på en mottagningsenhet, min partner hade förts bort. De skulle förklara mer när jag kom dit.

****

Jag sökte nyheter på nätet: presidenten hade beordrat razzior mot invandrare i de större städerna. Amerikanska fasoner, skulle jag ha tänkt, om det inte gällt vår familj.

****

På mottagningsenheten berättade de att barnen förts dit eftersom min partner hade tagits i förvar av myndigheterna och skickats till Åland för att undersöka lagligheten i deras vistelse. Jag sa: ”Det är lagligt – kolla databaserna och pappren, ni hittar det där.” Men det var inte deras uppgift, sa de. Enligt deras uppgifter hade barnen båda vårdnadshavarna, och en räckte. Jag fick ta med mig barnen hem, men socialtjänsten skulle höra av sig senare. De frågade inte om vi behövde stöd.

****

Jag körde hem med barnen, ingen kö längre. De grät hela vägen. Jag visste inte vad jag skulle säga, jag kunde inte. Vi stannade vid ett snabbmatsställe för barnmenyer med leksak. Nästa morgon gick jag inte till jobbet – jag sa till min arbetsgivare att jag var förkyld. Jag meddelade dagis och skola att barnen skulle vara frånvarande.

****

Jag tänkte: kunde den här historien verkligen vara sann – också för oss?

****