Vain kestävyysjuoksulla on merkitystä

Radalle mennessä valaistuu. Kierros kierrokselta kasvaa mahtavampiin mittoihin. Suurinta on tahkota 400 metrin rataa tunti, kaksi, kolme – loputtomiin. Tylsää, tasaista, muuttumatonta ovaalia, filosofisesti. Olla voittaja itsetutkiskelussa tylsyyteen. Havaita maailman yksitoikkoisuudessa värejä. Elämässä vain kestävyysjuoksulla on merkitystä – kaikki on lopusta alkuun kuin ovaalikierros, myötä- kuin vastapäivään. Muuttumatonta, paitsi jos huomasit tähtien nousseen yllesi.

Maailma ympärillämme muuttui. Enää ei ole aikaa kompastua ja silti ehtiä voittajana maaliin – katso vaikka Münchenin 1972 olympialaisten 10 000 metrin finaalia. Kaikki hyvä on meiltä viety, mitään ei ole jäljellä. Tehtaan pilli huusi ja kertoi, koska tulla töihin ja koska lähteä kotiin. Armeija piti olla käytynä, jos töitä halusi. Naimisiin piti mennä, jos halusi asua saman katon alla mies- tai naisystävänsä kanssa. Susipareja ei suvaittu. Lapset piti kastaa ja rippikoulut käydä – paitsi jos oli kommunisti, jumalaton perkele.

Suomessa oltiin toki maltillisempia kuin naapurissa, jossa bolsevikit suorastaan vainosivat kirkkoon kuuluvia. Meillä sai sentään, pahennuksen saattelemana, itse päättää, kuuluiko kirkkoon vai ei. Nykyään kirkosta voi erota klikkauksella, eikä kukaan huutele perään. Sateenkaaren värejä ei nähnyt kuin taivaalla tai joidenkin puistojen lehmusten alla. Lääkärille, jos sateenkaaresta puhui, sai sairausdiagnoosin. Tietääkseni lääkkeeksi ei määrätty rakkautta.

Kekkosta minä luulin kuninkaaksi – saatan vieläkin haikailla monarkian perään. Politiikan jakolinjat olivat selvät: kaupungeissa punaista tai valkoista, ja maaseudulla väitettiin olevan siinä keskellä. Kaikki kuitenkin julistivat isänmaan parasta. Nykyään naiivia isänmaapaatosta ei kailota kuin yksi puolue – ruotsin väreissä.

Elämä vaikutti jotenkin reilummalta, kaikki oli paremmin. Ei ollut huolta, ei murhetta. Keskikaljakin oli saapunut kauppojen hyllyille jo 1969. Kauppojen aukioloajat olivat selkeät: arkisin 9–17 ja lauantaisin 9–13. Pyhinä ei lainsäädännön mukaan ollut asiaa kauppoihin. Kenkäkaupat sulkivat klo 16. Jos työläinen ei halunnut kulkea paljain jaloin, oli otettava palkatonta vapaata kauppa-asioille.

Matkailussa Neuvostoliiton ja Viron neuvostotasavallan kanssa harrastettiin YYA-henkeä ja kotikutoisia vapaakauppasopimuksia. Sukkahousuilla ja purukumilla sai repullisen ruplia – tai vaihtoehtoisesti vodkaa niin paljon kuin peräkonttiin mahtui. Siitä sai roiman buustin vapaan markkinatalouden henkeä: toisilla on, toisilla ei. Kaikille oli selvää, ettei kommunistinen diktatuuri vetänyt vertoja valtiomonopolistiselle kapitalismille – paitsi jääkiekossa, jossa kommunisti lämäsi tehokkaammin.

Ruotsissakin käytiin laivalla, mutta jo Kapellskärin rannassa hiipi alemmuuskompleksi leijonapaidan kauluksesta – puhumattakaan Tukholmaan rantautumisesta. Jos nyt joku parempi väki uskaltautui vanhaan kaupunkiin, niin tosisuomalainen ei Slussenia pidemmälle suostunut. Olivat niin olevinaan, ne ruotsalaiset.

Lapsena makoilin rintamamiestalon sohvalla, tuijotin TV:n testikuvaa ohjelman alkua odotellen ja popsin iänkaikkisia kettukarkkeja. Vihasin niiden makua, mutta makeannälkään ne toimivat. Haaveilin banaanista, mutta niitä ei juuri ollut saatavilla. Pizzasta en ollut kuullutkaan. Valehtelisin, jos väittäisin, että kouluun hiihdettiin – sen verran karaistuneita kuitenkin oltiin, ettei valitettu pakkasta.

Kaikki oli paremmin ja rötösherrat saivat aina ansionsa mukaan. Ruokaa oli vähän ja koululuokat vähintään 30 oppilasta – tarkkailuluokalla vähemmän. Kepistä sai tai tukkapöllyä, jos opettajaa ei uskonut. Kaikessa oli roti, eikä kouluissa pervoiltu. Paitsi jos pervoiluksi ei lasketa liikunnanopettajan performanssia eräänä aamuna, kun tämä polkupyörällä juovuksissa törmäsi koulua ympäröivään aitaan – ei sattunut porttiaukkoon. Sinä päivänä opettaja meni kotiin. Oli rehtorin mukaan sairas. Muina päivinä haisi sairaalle, mutta hoiti virkansa ahkerasti.

Maahanmuuttoa ei ollut – paitsi maassamuuttoa. Kieli-ongelma ratkesi, kun savolainen oppi stadissa sanomaan spora ja skruudataan. Kulttuuri oli yhtenäinen ja kaikki tiesivät odottaa uusia perunoita ja silliä heti Suvivirren jälkeen. Juhannuksena poltettiin roviolla vanhat synnit ja kirkastettiin mieli.

Terveydenhuolto ei ollut ongelmissa, sillä ihmiset älysivät kuolla ajoissa – maksakirroosiin, sydän- ja verisuonitauteihin. Itsemurhakin oli kelvollinen, joskin vaiettu vaihtoehto. Kaikilla oli varaa elintapasairauksiin.

Hiljaa kuin varkain alkoi tapahtua muutoksia. Venepakolaiset saivat ensimmäisiä otsikoita – enkä tarkoita vadelmavenepakolaisia. Jutuista ja ihmisten reaktioista saattoi aistia, että olimme jonkin uuden avoimuuden ja vaurauden kynnyksellä. Olimme avanneet oven kanssaihmisyydelle ja vuorovaikutuksen moninaisuudelle. Kulttuurit alkoivat täydentää toisiaan. Mono-lähetykset alkoivat yhä useammin soida stereona.

Aloimme ymmärtää, että olemme osapuoli maailman kriiseissä – ja niiden ratkaisemisessa. Istumme pöydissä, joissa etsitään ratkaisuja tai tarjoamme turvaa sitä tarvitseville. Liityimme Euroopan unioniin ja aloimme harjoitella avointa ja ujostelematonta kansainvälisyyttä. Teknisesti siis kuuluimme samaan henkiseen perheeseen kuin Platonin jälkeläiset, Michelangelo, Bach, Marie Curie, Einstein, Cervantes...

Juuri ennen EU-jäsenyyttä olimme kokeneet pankkikriisin ja käyneet pohjalla – muistutus elämän ja elintason hauraudesta. Halumme lisätä sanavarastoomme sana globaali oli kuitenkin voimakas. Aloimme ymmärtää, ettei kansallinen identiteettimme ole ahdettu kansallisromanttisiin raameihin, vaan kulttuurit ovat kasvavia ja vuorovaikutukseen kykeneviä kokonaisuuksia – kanvaaseja, joilla eri värit temmeltävät.

Yhteiskunnat muuttuivat. Olimme matkalla suvaitsemaan, jakamaan, tukemaan toisiamme. Maailma vaikutti ajoittain siltä, että ajatus yksilön vapaudesta ja yhteiskunnan roolista sen tukijana saattoi oikeasti toteutua. Ajattelun ja sananvapautta haluttiin tukea – sukupuolesta, iästä, etnisyydestä, uskonnosta tai muista keinotekoisista rajoituksista piittaamatta.

Ideologisesti olimme matkalla kohti Utopiaa – kyllä, kirjoitin sen tarkoituksella isolla. Lainsäädäntöä muokattiin tasa-arvoisemmaksi. Kirkkokin alkoi tulkita tekstejään avarammin – tai ainakin vältti julistamasta tuomioita hiilihangon varteen, jos tulkinta tai elämäntavat poikkesivat aiemmasta näkemyksestä. Uskontokunnat alkoivat julistaa yhteistä enemmän kuin erojaan.

Avautumisemme näkyy. Eikö niin, että sinunkin tuttavapiirissä on lukuisia matkakuvia postaavia? Se perhe, jossa molemmat vanhemmat ovat sairaseläkkeellä – heidän lapsensa opiskelee yliopistossa. Tyttäremme halusi tehdä Dubaisuklaata – kaupassa meni tovi ennen kuin löytyi pistaasipähkinöitä. Ei siksi, etteikö niitä olisi ollut, vaan siksi, että pähkinöitä oli sataa sorttia.

Poikamme herkkua ovat banaanit ja omenat. Omenoista hän on tarkka – vihreät eivät maistu. Viinirypäleitä, mangoja, mansikoita, kiivejä, päärynöitä... hedelmiä ja marjoja on tarjolla ympäri vuoden, kaikkina päivinä, ympäri vuorokauden. Se, mitä syömme – tai jätämme syömättä – on ennen kaikkea valinta, ei saatavuuskysymys.

Ympärillämme oleva runsaus on häkellyttävää. Katto on korkeammalla köyhälläkin kuin ennen rikkaalla. Jos et usko, käy vaikka Turussa Luostarinmäen museokorttelissa kierros.

Tahtoisin pysähdyttää sinut kiitollisuuden ajatuksen äärelle. Historia on valtavan mielenkiintoista ja houkuttelevaa, mutta peräpeiliin katsominen vain aurinkoiselta puolelta on hieman valheellista, eikö niin? Kaikilla muilla paitsi nostalgiamittareilla mitattuna elämän mahdollisuudet ovat nyt paremmat kuin ennen. Jos alamme nähdä uhkia ja vihollisia kaikkialla, niin juuri niin tulee käymään.

Mutta voimme valita toisinkin.

Only endurance running matters.

Stepping onto the track, one becomes enlightened; lap after lap expands into something grander. The greatest thing is to grind through the 400-meter lap—an hour, two, three, endlessly. Boring, steady, unchanging oval—philosophically so. To be a winner in self-examination through boredom. To see colours in the monotony of the world. In life, only endurance running matters—everything is from end to beginning, like a lap around the oval, clockwise or counterclockwise. Unchanging—unless you noticed the stars rising above you.

The world around us changed. There’s no longer time to stumble and still make it to the finish line as a winner—see the 10,000 meters final in Munich, 1972 Olympics. All good has been taken from us; nothing remains. The factory whistle told us when to come to work and when to go home. You had to serve in the army if you wanted a job; you had to get married if you wanted to live under the same roof with your boyfriend or girlfriend. Cohabitation without marriage wasn’t tolerated. Children had to be baptized, and confirmation classes attended—unless you were a communist, a godless devil. In Finland, we were more moderate than our neighbours, where Bolsheviks outright persecuted churchgoers. At least in Finland, with some disapproval, you could decide whether to belong to the church or not. Today you can leave the church with a click, and no one calls after you.

You only saw rainbow colours in the sky—or under some linden trees in certain parks. If you mentioned rainbows to a doctor, you'd get a diagnosis. To my knowledge, love was not prescribed as medication.

I thought Kekkonen was a king—I might still long for a monarchy. Political lines were clear: red or white in cities, and supposedly something in-between in the countryside. Yet everyone declared they were acting for the good of the nation. Nowadays, naïve homeland rhetoric is only heard from one party—in Swedish colours.

Life seemed somehow fairer; everything was better. No worries, no sorrows. Even medium-strength beer had arrived on store shelves in 1969. Store hours were clear too: weekdays 9–5, Saturdays 9–1. On holidays, legislation forbade anyone from entering shops. Shoe stores closed at 4 p.m. So, if a worker didn’t want to walk barefoot, they had to take unpaid leave to shop.

In tourism, we practiced good neighbourly relations with the Soviet Union and the Estonian SSR, under homegrown free trade agreements. Pantyhose and chewing gum could get you a backpack full of rubbles—or vodka, as much as the trunk could hold. That gave a hefty boost to the spirit of free market capitalism—some had, others didn’t. It was clear to all that communist dictatorship didn’t hold a candle to state-monopolistic capitalism—except in hockey, where the communist slapshot was more effective.

We went to Sweden too, on ferries, but already at the Kapellskär harbor a sense of inferiority crept from beneath the lion-embroidered shirt collar—not to mention landing in Stockholm; if the upper crust dared to venture into the old town, the true Finn wouldn’t go beyond Slussen. The Swedes—so full of themselves.

As a child, I lay on the couch in our war-time house, staring at the TV test pattern, waiting for the program to start, munching those eternal Fox candies. I hated the taste, but they did the trick for my sweet tooth. I dreamed of bananas—but they were rarely available. I hadn’t even heard of pizza. I'd be lying if I claimed we skied to school. Still, we were tough enough not to complain about the cold.

Everything was better, and the corrupt always got what they deserved. Food was scarce, and classrooms held at least 30 pupils—except in special ed. Corporal punishment wasn’t unheard of, and you’d get your hair yanked if you didn’t listen to the teacher. There was order, and schools weren’t “perverted”—unless you count the time our P.E. teacher drunkenly rode his bicycle into the schoolyard fence. Missed the gate entirely. That day, the teacher went home—“sick,” the principal said. Other days he smelled sick, but diligently fulfilled his duties.

There was no immigration, only internal migration. The language barrier was solved when a guy from Savonia learned to say spora (tram) and skruudataan (let's eat) in Helsinki. Culture was unified, and everyone knew to expect new potatoes and herring right after the summer hymn. At midsummer, we burned our sins on the bonfire and cleared our minds.

Healthcare wasn’t in crisis because people knew to die on time—cirrhosis, cardiovascular disease, and suicide, though rarely discussed, was an acceptable option. Everyone could afford lifestyle diseases.

Quietly, things began to change. Boat refugees started appearing in the headlines—and I don’t mean raspberry boat candy refugees. From the stories and people’s reactions, you could sense we were on the threshold of openness and affluence. We had opened the door to human connection and multifaceted interaction. Cultures began to blend and complement each other. Mono broadcasts more and more often played in stereo.

The world has and had crises; we began to understand our role in solving them. We sat at tables seeking solutions, or we offered refuge to those in need. We joined the European Union and began to practice open and unashamed internationalism. Technically, we belonged to the same spiritual family as Plato’s descendants—or Michelangelo’s, Bach’s, Marie Curie’s, Einstein’s, Cervantes’s...

Just before joining the EU, we’d hit rock bottom with a banking crisis—a reminder of life’s and lifestyle’s fragility. Still, our desire to expand our vocabulary with “global” was strong. We began to understand that national identity need not be confined to narrow romantic nationalism—identities and cultures are complex, capable of growth and dialogue. Within that frame, on the canvas, there’s space for colours to play.

Societies began to change, and we were on our way to tolerating one another, to sharing with each other. At times, it looked like much of the world was embracing the idea that the human mind is free—and that society’s role is to support that freedom and creativity. Freedom of thought and speech were, at least in theory, upheld regardless of gender, age, ethnicity, religion, or other artificial boundaries.

Ideologically, we were on a path toward Utopia… yes, with a capital U. Legislation began shifting toward equality. Even churches started interpreting their texts more broadly—or at least avoided declaring people damned if their lifestyles didn’t align with strict historical norms. Religious communities preached unity rather than division.

Our openness is visible. Isn’t it true that even in your circle there are many who post travel photos? That family with both parents on disability pensions—their child studies at university. Our daughter wanted to make Dubai-style chocolate; it took a while in the store to find pistachios—not because they weren’t available, but because there were a hundred kinds of nuts. Our son’s favorite treats are bananas and apples—he’s picky about apples, the green ones don’t taste good. Grapes, mangoes, strawberries, kiwis, pears… Stores overflow with fruit and berries, year-round, day and night, every day. What we eat—or don’t—is a matter of choice, not availability.

The abundance around us is staggering. The roof over the poor is higher than that of the rich. Don’t believe me? Take a tour at the Luostarinmäki Museum Quarter in Turku.

I’d like to pause you for a moment of gratitude. History is fascinating and alluring, but isn’t looking in the rearview mirror only at the sunny side somewhat deceptive? Isn’t it true that by nearly every metric except nostalgia, the opportunities in life are clearly better than before? If we start seeing threats and enemies everywhere, it will become our reality. But we can choose differently.

Stepping onto the track, one becomes enlightened; lap after lap expands into something grander. The greatest thing is to grind through the 400-meter lap—an hour, two, three, endlessly. Boring, steady, unchanging oval—philosophically so. To be a winner in self-examination through boredom. To see colours in the monotony of the world. In life, only endurance running matters—everything is from end to beginning, like a lap around the oval, clockwise or counterclockwise. Unchanging—unless you noticed the stars rising above you.