24. Huutava hiljaisuus

Kotiseutumme uusi seurakuntakeskus ja kirkko viettivät avajaisjuhlallisuuksia männä sunnuntaina. Kirkon siunaamisen ja sunnuntain messun piti itse arkkipiispa Tapio Luoma.

****

Tilaisuus oli kaunis ja koruton. Yksinkertainen. Musiikki hillittyä, mutta taidollisesti epäilemättä vaativaa. Seremonia oli tylsä – ajattelen sen kuuluvan niin olevankin. En ottanut arkkipiispan kanssa selfietä.

****

En ole koskaan kirkon tilaisuuksissa tuntenut tarvetta moshata tai krebata. Toki seurakunnalla on kerhotoimintaa, jossa voi revitelläkin, luulen. Olen aina ajatellut evankelis-luterilaisen seremoniallisen seurakuntaelämän olevan hiukan tiukkapipoista. Hyvässä mielessä – tekee hyvää ajoittain kiristää pipoa ja antaa ajatuksille raamit. Kerhotoiminta on asia erikseen; en kurttuni päältä lentäisi, jos seurakunnan bändikerhossa vedettäisiin AC/DC:n Highway to Hell. Sunnuntain messussa pitäisin biisivalintaa epäonnistuneena.

****

Arkkipiispan sanat olivat maltillisia. Suurelta osin etukäteen kaavoitettuja eli hän välitti Raamatun tekstejä ja kirkkokaavaa. Vapaan sanan osalta puhe oli hyvin maltillista, kokoavaa ja kiitollisuutta huokuvaa. Välittyi tunne, että ovet ovat auki kaikille.

****

Kirkkosalissa en kuullut huutelua, en halveksuvaa naurahtelua tai muutakaan harmonian rikkovaa soraääntä. Ei ollut seurakuntasalin ulkopuolella mielenosoitusta tai poliisia valvomassa. Ainoat kirkollisesta harmoniasta poikkeavat symbolit koristivat muutaman partiolaisen asuissa olevia hihamerkkejä; he keräsivät kolehdin. Luulenpa partiolaisten toimivan vapaaehtoisina seurakunnalle. Onhan heille varattu oma tila seurakunnalta kokouskäyttöön.

****

Hiljaista ja tasapainottavaa ovat siis olleet kirkossakäyntini. Myönnettäköön, että käyntikertani ovat kovin harvoja, ja kerhotoimintoihin en ole osallistunut kuin tyttären muskarissa. Itse ala-asteella menin omin päin pyhäkouluun. Pyhäkoulussa oli oma lehmä ojassa – tai oikeastaan lammas, sillä muistan sieltä jaetun vihkon, johon sai kivan lammastarran käyntien merkiksi.

****

Olenko siis uskossani naiivi ja kirkoltani piilotettu? Toki on selvää, että seurakuntaelämä jättää vieraanvaraisuudessaan tekopyhyydelle ja pahuudelle oven auki, ja oppien mukaan tuomio jää Pietarin portille. Hengellinen elämä avaa helposti ladun vahingolliselle hurmokselle – ikään kuin herkälle mielelle luotu illuusio siitä, että Jumala itse puhuu henkilön kautta; useimmiten kielillä, joita muut eivät ymmärrä. Yliluonnollisen olemassaolon hyväksyminen asettaa ansan lentokyvystä ja ajatuksen henkilökohtaisesta totuuden valtakirjasta.

****

Mutta ihmettelen usein, mistä kumpuaa se julmuuteen taipuvainen itseään kristityiksi julistavien ryhmä, joka huutaa tuomiota ja erottaa kelvottomat karkoitettaviksi ja lahdattaviksi. Mikä saa ihmisen tulkitsemaan, että kristillisyys tarkoittaa sotaa vääräuskoisia vastaan? Olen seurannut virallisen evankelis-luterilaisen kirkon ponnisteluja kanssaihmisten parhaaksi. Opilliset kysymykset tuottavat sisäistä vääntöä – koostuuhan papistokin vain ihmisistä. Näin on ollut ja näin on oleva. Ilman epäilystäkään.

****

Sananjulistuksessa olen pannut merkille maltillisuuden ja konsensushakuisuuden. Virallinen kirkko on mielestäni jo vuosia pyrkinyt kykynsä mukaan tulkitsemaan Jumalan sanaa rakentavasti ja suvaitsevaisuuteen taipuvasti. Tehtävä ei tietenkään ole helppo, ja vuosisatojen laineet huuhtovat edelleen samaa merta soudettavana.

****

Arkkipiispa jakoi minulle ehtoollisleivän. En kokenut, että leivän olisi ojentanut Jumala. Arkkipiispa sen jakoi ja edusti sakramentissa välittäjän roolia. Jos leivänojentaja olisi kieltäytynyt minulle jakamasta ja kertonut minun tuonpuoleisen osoitteeni olevan helvetti, olisin asettanut osoitetietojeni päivittäjän vähintäänkin epäilyttäväksi.

****

Minulle on syntynyt käsitys ja usko siihen, että niin arkkipiispan kuin valtaosan evankelis-luterilaisen kirkkomme edustajien välitystyöstä on armollista, hiljaista, ihmistä kunnioittavaa ja ekumeniaan perustuvaa – ja nimenomaan ekumenian laajemmassa merkityksessä, eli eri uskontokuntia huomioon ottavana.

****

Seurakuntakeskuksemme ja kirkkomme on puettu moderniin asuun. Tilat ovat levolliset ja yksinkertaiset. Ikkunat korkeat ja leveät; ovista tuntuisi mahtuvan hyvin sisään. Seinät saivat ansaitsemansa siunauksen, ja arkkipiispan sanat mielestäni korostivat oivallisesti ajan henkeä ja estetiikkaa. Kerrassaan lohdullinen tunne jäi seinistä. Katselin jo, olisiko käypäistä kerhoa käydä.

****

Onnistunut on pyhättömme, ja alkusanat seiniltä kaikuivat harmoniaa. Huusivat hiljaisuutta. Huokailivat toivoa.

****

24. Shouting Silence

Our new parish center and church celebrated their opening festivities last Sunday. The consecration of the church and the Sunday Mass were led by none other than Archbishop Tapio Luoma.

****

The occasion was beautiful and unadorned. Simple. The music was restrained, yet undoubtedly demanding in skill. The ceremony was dull – but I think it is meant to be so. I did not take a selfie with the Archbishop.

****

I have never felt the urge to mosh or rave during a church service. Of course, the parish also runs clubs where one might cut loose, I suppose. I have always thought of the ceremonial parish life of the Evangelical Lutheran Church as a bit uptight. In a good way – it does one good from time to time to tighten the hat and give thoughts a frame. Club activities are another matter; I wouldn’t faint if the parish band club played AC/DC’s Highway to Hell. At Sunday Mass, though, I would consider the song choice unfortunate.

****

The Archbishop’s words were moderate. Mostly pre-structured, meaning he conveyed Scripture and the liturgy. In the freer parts, the speech was still very moderate, unifying, and filled with gratitude. It conveyed a sense that the doors are open to all.

****

In the church hall, I heard no shouting, no scornful laughter, nothing to disturb the harmony. There was no protest outside, nor police on duty. The only deviations from ecclesiastical harmony were the patches on the scout uniforms of those who collected the offering. I suppose the scouts volunteer for the parish. They even have their own space reserved for meetings.

****

Thus, my visits to church have been silent and balancing. I admit, they have been very few, and I have only taken part in parish activities through my daughter’s music playgroup. Back in primary school, I went to Sunday school on my own initiative. I had my own agenda – or rather, sheep – for I remember the booklet handed out there, in which you could collect nice little lamb stickers for every visit.

****

Am I therefore naïve in my faith, hidden from my church? Of course, it is clear that parish life, in its hospitality, also leaves the door open to hypocrisy and evil, and according to doctrine, judgment lies at the gates of St. Peter. Spiritual life easily paves the way for harmful ecstasy – as if creating for the sensitive mind an illusion that God himself speaks through a person; most often in tongues that others do not understand. Accepting the supernatural so easily lays a trap for flights of thought and the claim of personal truth.

****

Yet I often wonder: where does the cruelty-prone group of self-proclaimed Christians come from, those who cry for judgment and separate the unworthy to be cast out and slaughtered? What makes a person interpret Christianity as war against unbelievers? I have followed the official Evangelical Lutheran Church’s efforts for the good of others. Doctrinal questions cause internal struggle – after all, the clergy are only human. So it has been, and so it shall be. Without a doubt.

****

In preaching, I have noticed moderation and a search for consensus. For years, the official church has, in my view, sought to interpret God’s word constructively and with a tendency toward tolerance. The task is of course not easy, and the waves of centuries still wash the same sea we row.

****

The Archbishop gave me the communion bread. I did not feel that God himself had handed me the bread. It was the Archbishop who handed it, representing the role of mediator in the sacrament. If the one offering the bread had refused to give it to me and declared that my eternal address was Hell, I would have considered the updater of my address at least questionable.

****

I have come to believe that the work of mediation by the Archbishop, as well as the great majority of our Lutheran representatives, is merciful, quiet, respectful of human beings, and based on ecumenism – in the broader sense, even considering other faiths.

****

Our parish center and church are clad in modern attire. The spaces are calm and simple. The windows tall and wide; the doors seem large enough to let anyone in. The walls received their blessing, and the Archbishop’s words, in my opinion, emphasized aptly the spirit and aesthetics of the age. An utterly comforting feeling lingered from the walls. I even caught myself wondering whether there might be a fitting club to join.

****

Our sanctuary is a success, and the opening words echoed harmony from the walls. They shouted silence. They sighed hope.

****

24. Ropande tystnad

Vårt nya församlingshem och kyrka firade sina invigningshögtider i söndags. Själva kyrkans invigning och söndagsmässan leddes av ärkebiskop Tapio Luoma.

****

Tillställningen var vacker och anspråkslös. Enkel. Musiken återhållsam, men utan tvekan krävande i skicklighet. Ceremonin var tråkig – men jag tänker att den ska vara det. Jag tog inget selfie med ärkebiskopen.

****

Jag har aldrig känt behov av att mosha eller festa loss under en kyrklig tillställning. Församlingen har säkert klubbverksamhet där man kan släppa loss, antar jag. Jag har alltid tyckt att den evangelisk-lutherska kyrkans ceremoniella församlingsliv är lite stelbent. På ett bra sätt – det gör gott att ibland spänna mössan och ge tankarna en ram.

Klubbverksamhet är en annan sak; jag skulle inte trilla baklänges om församlingens bandklubb spelade AC/DC:s Highway to Hell. Men i söndagsmässan skulle jag se låtvalet som misslyckat.

****

Ärkebiskopens ord var måttfulla. Till största delen förhandsstrukturerade, det vill säga han förmedlade Bibelns texter och kyrkans liturgi. I de fria delarna var talet fortfarande mycket måttfullt, samlande och fyllt av tacksamhet. En känsla förmedlades: dörrarna står öppna för alla.

****

I kyrksalen hörde jag inga rop, inga hånfulla skratt, inget som störde harmonin. Utanför fanns inga demonstrationer och inga poliser på vakt. De enda symboler som avvek från kyrklig harmoni prydde några scouters uniformer – de som samlade kollekten. Jag antar att scouterna fungerar som frivilliga för församlingen. De har till och med en egen möteslokal.

****

Mina kyrkobesök har alltså varit tysta och balanserande. Jag erkänner, de har varit mycket få, och i församlingsverksamheten har jag bara deltagit genom min dotters musiklek. Själv gick jag i söndagsskola under lågstadiet på eget initiativ. Jag hade en baktanke – eller snarare ett lamm – för jag minns häftet man fick där, och de fina lammklistermärkena man kunde samla för varje besök.

****

Är jag alltså naiv i min tro och gömd för min kyrka? Det är klart att församlingslivet i sin gästfrihet också lämnar dörren öppen för hyckleri och ondska, och enligt läran sker domen vid S:t Petrus port. Det andliga livet öppnar lätt en stig för skadligt rus – som en illusion för den känsliga själen att Gud själv talar genom en människa; oftast på tungor som andra inte förstår. Att acceptera det övernaturliga lägger lätt en fälla för flykten i tanken och föreställningen om personlig sanning.

****

Men jag undrar ofta: varifrån kommer den grymhetsbenägna gruppen av självutnämnda kristna, som ropar dom och skiljer de ovärdiga för att fördrivas och slaktas? Vad får en människa att tolka kristendomen som ett krig mot de otroende? Jag har följt den officiella evangelisk-lutherska kyrkans ansträngningar för medmänniskans bästa. Lärans frågor orsakar interna strider – prästerskapet består ju bara av människor. Så har det varit, och så ska det förbli. Utan tvivel.

****

I predikan har jag lagt märke till måttfullhet och en vilja till konsensus. Den officiella kyrkan har i flera år, enligt min mening, försökt tolka Guds ord konstruktivt och med en tendens till tolerans. Uppgiften är förstås inte lätt, och århundradenas vågor sköljer ännu samma hav vi ror.

****

Ärkebiskopen räckte mig nattvardsbrödet. Jag upplevde inte att det var Gud själv som gav mig brödet. Ärkebiskopen räckte det och representerade förmedlarens roll i sakramentet. Om den som delade ut brödet hade vägrat ge det till mig och sagt att min adress i livet efter detta är helvetet, skulle jag minst sagt ha betraktat adressuppdateraren som tvivelaktig.

****

Jag har kommit till uppfattningen och tron att både ärkebiskopens och majoriteten av vår evangelisk-lutherska kyrkas företrädares förmedlande arbete är barmhärtigt, stilla, respektfullt mot människan och bygger på ekumenik – i den vidare bemärkelsen, det vill säga som också tar hänsyn till andra religioner.

****

Vårt församlingshem och vår kyrka är klädda i modern dräkt. Lokalerna är rofyllda och enkla. Fönstren höga och breda; genom dörrarna skulle vem som helst kunna komma in. Väggarna fick sin välsignelse, och ärkebiskopens ord betonade enligt min mening väl tidsandan och estetiken. En påtagligt tröstande känsla dröjde kvar från väggarna. Jag började redan fundera på om det kunde finnas en lämplig klubb att gå till.

****

Vår helgedom är lyckad, och de första orden ekade harmoni från väggarna. De ropade tystnad. De suckade hopp.

****