17.Minä, Audi ja Hangon Casino

Ostin viime vuonna Audin, farmarimallisen, vanhan. Ei hän tietenkään statuksellaan vetänyt vertoja nykymalleille, mutta minun egoni nosti päätään kuin – noh, sellainen erektion kaltainen olotila… tiedäthän.

****

Istuimet olivat luvalla sanoen paskaiset. Pari sataa euroa meni ammattilaiselle pesusta. Vielä kolme päivää pesun jälkeen persaus kostui niin, että luulin vanhan miehen pierun olleen märän notkea. Ruostetta hänessä oli kovin vähän ikäisekseen. Huomaathan, että Audistani käytän persoonapronominia hän. Hänessä oli suuresti humaania. Ruosteet paikkailin itse – näytti hyvältä, kunnes muutaman kuukauden päästä tarvikeliikkeen suosittelema kitti kuprahti irti pellistä. Ajattelin, että olkoon. Vanhalla saa ikä näkyäkin. Sanotaanhan, että harmaa luo miehelle karismaa – miksei sitten ruskea Audille. Aristokraattista rustiikkia.

****

Perimmäinen ajatus tietysti oli saada huomiota ja arvostusta itselle. Saksalaista arvokkuutta, insinööritaitoa, vakautta. Pari kuukautta olo oli messevä, ja ihan epäilemättä ihmiset kiinnittivät huomiota ja nöyrtyivät voiman edessä. Ajaessa laakerit huusivat, mutta sellaista se on, kun voima jyllää. Audi – oli aivan hilkulla, etten ristinyt häntä Jürgeniksi. Maskuliini ehdottomasti. Man power, you see.

****

Perin onneton hän kuitenkin oli. Näin sielussani, kuinka kerran niin kiiltävä, voimakas, ryhdikäs ja ehdottomasti aatelinen voimapesä, ylpeä käyttäjänsä isäntä, oli nyt nöyryytetty. Minä tietysti raiskasin palvelijana hänen kunniansa laiminlyömällä öljynvaihdot, tuulilasin vaihdon ja kaikki aatelisen kunnian säilyttämiseen vaadittavat kiillotukset ja julkisivun ehostukset. Puhumattakaan konehuoneen hieromisesta – edes pissapojan letkua en korjannut.

****

Kerran niin arvokas ja arvostettu Audi oli joutunut matkansa päätteeksi pilkkahintaan varattoman palvelijaksi. Kukaan ei enää välitä hänen hyvinvoinnistaan, ei ole kalliilla vakuutettu. Itse asiassa vakuutukset on irtisanottu. Palvelija ilkesi ehdottaa eräälle hintaa, joka oli naurettava – MINÄ OLEN AUDI! Ja nyt kuului huhu, että saan seistä vierasparkissa, kunnes palvelusväen loma on ohi. Sen jälkeen osoitteeni lienee romuttamo. Ei suoda minulle kunniakasta loppua, vaan suunnitteilla on joutua kaiken maailman halpatuontien sekaan runneltavaksi, hengiltä rusikoitavaksi. Olisipa edes yksi Volvo joukossa, antaisi aavistuksen lohtua.

****

Viikonloppuna kävimme Hangossa, Suomen eteläkärjessä. Bulevardi yhtyy Appelgrenintiehen, ja sen varrella, rannalla, on Hangon Casino. Vai pitäisikö sanoa oli. Upealta rannalta avautuu majesteettinen näky – casinorakennus ja puisto suihkulähteineen on huikea. Lienee oikeampaa käyttää alkuperäistä nimitystä Societetshuset i Hangö, "casino" kalskahtaa syntiselle ja kylpylän viattomuus puhkaistaan. Silmät sulkien voin nähdä itseni 1800-luvun lopun kuhinaan venäläisten, kenties itse Keisarin ja suomalaisen kerman kanssa, pukeutuneena kalliiseen käsin tehtyyn pukuun, boater-hattu kaljun suojana ja damaskit kiiltonahkakenkien yllä. Kyllä, se oli elämää se. Uskon eläneeni tuolloin(kin). Carolus Von… jotain, olen nähnyt unta itsestäni.

****

Hanko on kerrassaan upea, varsinkin kesäaikaan. Entisaikojen loisto huokuu katujen varsilta ja puistoista, rannoilta ja kallioilta. Kurkkasin Casinon ikkunoista sisään. Suuren tyhjän rapistuneen salin lattialla yksinäisenä odotteli soittajaa upea, ylpeä piano – tai flyygeli (en osaa kertoa eroa). Hän kertoi yksinäistä tarinaa kaipuusta ja menneistä ajoista; seisoi lohduttomana ja yksin. Joku oli kuitenkin käynyt pölyt pyyhkimässä, sillä pintansa kiilsi kuin peili. Casinon ovella oli lappu, joka kertoi talon olevan varattavissa yksityiskäyttöön. Häpeällistä, kuin halpa prostituoitu työalustanaan käytetty Heteka. Maalipinta oli rapissut ja ikkunanpuitteet lahoamassa.

****

Surkea on keisarillisen kohtalo; lauantai-iltana klo 19–23 vitosella karaokea, saa ottaa omat eväät. Ei promille- eikä ikärajaa. Kenties.

****

Kuolevien kirjoissa, epäilemättä, saattaisi itsellä olla Audin tai Societetshuset i Hangön kaltainen kohtalo.

****

Mutta –

Olisiko kuitenkin niin, että ihmisen arvo ei romutu kuoren mukana? Kassakaappeihin ja pankkitileille saattaa jäädä tyhjää tai täyttä. Arvostus kuitenkin mitataan silloin, kun joku meitä kuolemaan silittää. Tai rapistuneena rapsuttaa. Olen kerran ollut hautajaisissa, joissa oli vainajaa saattamassa hänen yksi sukulaisensa, pappi, kanttori ja allekirjoittanut, kutsuttuna saattamaan edesmennyt avustettava viimeiselle matkalle.

****

Olen tuudittautunut ajatukseen, että hän kuoli arvonsa tuntien, huolimatta saattajien vähäisyydestä. Lopultakin on niin, ettemme tiedä, poistummeko suoli tyhjänä vai allemme paskoen. Tärkeintä on tuntea arvonsa – oli maalipinta kunnossa tai jo rapissut.

17. Me, the Audi, and the Hanko Casino

Last year, I bought an Audi. An old station wagon. Of course, with its status, it didn’t quite compete with today’s models, but my ego stood up like—well, like an erection of sorts… you know what I mean.

****

The seats were, to put it bluntly, shitty. A couple of hundred euros went to a professional cleaning. Even three days after the wash, my butt was so wet I thought an old man's fart had been a moist and agile one. For its age, there was surprisingly little rust. You may notice I use the personal pronoun “he” for my Audi. He had a great deal of humanity. I patched the rust myself—it looked good until, a few months later, the filler recommended by the parts store popped off the body. I thought: let it be. A little age can show on the old. After all, they say grey adds charisma to a man—why not brown to an Audi? Aristocratic rusticity.

****

The deeper motivation, of course, was to get attention and admiration for myself. German dignity, engineering prowess, stability. For a couple of months, I felt grand, and no doubt people took notice and bowed before the power. The bearings screamed while driving, but that’s just how it is when power roars. Audi—it was a close call I didn’t name him Jürgen. Masculine, definitely. Man power, you see.

****

But he was deeply unhappy. I saw in my soul how a once shiny, powerful, upright and unquestionably noble engine of strength, once proud of its master, had now been humiliated. I, as his servant, had violated his honor by neglecting oil changes, windshield replacements, and all the polishing and façade maintenance needed to preserve noble dignity. Not to mention massaging under the hood—I didn’t even fix the windshield washer hose.

****

Once so esteemed and respected, Audi had now ended up a poor man’s servant, sold for a pittance. No one cared about his well-being anymore, no expensive insurance. In fact, the insurance was cancelled. The servant dared to offer someone a price that was laughable—I AM AUDI! And now rumors said I would stand idle in a guest parking lot until the servants returned from holiday, and then my next address would be the scrapyard. No dignified end for me—instead, I'm to be thrown among cheap imports, to be crushed, torn apart. If only there were a single Volvo in the mix—it might bring some comfort.

****

Over the weekend, we visited Hanko, at the southern tip of Finland. Bulevardi meets Appelgrenintie, and along that road, by the beach, stands the Hanko Casino. Or should I say stood. From the gorgeous shoreline opens a majestic view—the casino building and the park with its fountain are breathtaking. Perhaps it’s more accurate to use its original name Societetshuset i Hangö—“casino” sounds sinful and bursts the spa’s innocent bubble. Closing my eyes, I can see myself in the buzz of the late 1800s, mingling with Russians, perhaps even the Tsar himself, and the Finnish elite, dressed in a handmade suit, a boater hat shading my bald head, and gaiters over polished leather shoes. Yes, now that was living. I believe I lived then (too). Carolus Von… something. I’ve dreamt of myself.

****

Hanko is simply stunning, especially in summer. The glory of bygone times lingers on its streets and in its parks, on its beaches and cliffs. I peeked through the casino windows. In the large, empty, crumbling hall stood a proud, beautiful piano—or maybe a grand piano (I don’t know the difference). It told a lonely tale of longing and lost days; standing hopelessly alone. Yet someone had dusted it off—its surface shone like a mirror. A sign on the casino door said it could be rented for private events. Shameful, like a cheap prostitute working on a used metal bedframe. The paint was peeling and the window frames were rotting.

****

A sad fate for something once imperial; Saturday night karaoke from 7 to 11 p.m. for five euros. Bring your own booze. No age limit, no alcohol limit. Maybe.

***

Among the dying, undoubtedly, I too might share the fate of the Audi or Societetshuset i Hangö.

****

But—

Could it still be that a person’s worth doesn’t decay with the outer shell? Safes and bank accounts may be left full or empty. But dignity is measured by who strokes us as we die—or scratches our flaking surface.
I once attended a funeral where the deceased was seen off by a single relative, a priest, a cantor, and myself—invited to accompany a departed client on their final journey.

****

I’ve taken comfort in the thought that he died with his dignity intact, despite the few who came to bid farewell. In the end, we don’t know whether we leave with empty bowels or shit ourselves. The most important thing is to know our worth—whether the paint is still smooth or already peeling.