10. Pari sanaa rakkaudesta

"Rakastan sinua, hyvää yötä. Rakastan sinua, heippa."
Sanoilla on merkityksensä. Pohdin, kuinka perusta niille on rakentunut.

Yllättävän vaikeaa on pohtia rakkautta. Sille on annettu joltisenkin fundamentaalinen arvo elämässä. Ilman rakkautta jäänyt saa osakseen kaiken säälin ja selityksen kaikelle. Ilman rakkautta ei kuulemma voi elää, ei voi hengittää ilman rakkautta. Kyllä voi. Rakkaus sijoitetaan fyysisesti sydämen alaisuuteen, mutta ei sydän tarvitse rakkautta. Sehän on lihas ja tarvitsee toimiakseen happea, ravinteita, sähköimpulsseja, verenkiertoa, lepoa ja säännöllisyyttä.

Niinpä, lihas. Ehkä sille toisaalta on syynsä, että symbolisesti rakkautta kuvataan juuri sydämellä. Elintärkeä lihas, joka tarvitsee jumppaa ja huolenpitoa. Jos hauis surkastuu, henki vielä kulkee, ja taakkaa keventämällä saa asiansa toimitettua, vaikka kauppakassit kannettua. Sydämen surkastuessa stoppaa kaikki, paineet häviävät ja elämä lakkaa. Siispä rakkaudelle on annettu melkoiset palkeet elämän kannalta.

Muistaakseni kerroin aikoinaan vaimolle melko nopeasti – rakastan sinua. En suinkaan puhunut muunneltua totuutta; romantiikka ja hormoniikka on vallan pökerryttävä yhdistelmä. Rakkautta epäilemättä, ilman ponnisteltua yhteistä kokemusta. Voihan olla toisaalta niinkin, että jotkut meistä suhtautuvat pikaiseen rakkauden julistamiseen varovaisesti ja säästelevät tunnustusta evidenssin tuomaan vakuutukseen saakka. Joiltain se jää sanomatta lain, ja joillekin riittää 15 minuuttia tai vähemmän. Kukapa meistä on oikeutettu kertomaan, mikä se on oikea aikamäärä asiassa. Ajattelenpa omanneeni jonkinlaisen aavistuksen, ja sen tunteen osalta carpe diem, ja vuosien varrella hormonien lausuma on vakuudeksi ja totuudeksi muuttunut – rakastan sinua.

Eroksen ja Luduksen yhteistyö on kevyttä ja ihanaa, joskohta voimakastakin, järjen vievää. Intohimo, seksuaalisuus maustettuna leikkisyydellä – ei huono. Toisaalta lienee tarpeellista mainita, että ekstrovertin ja introvertin persoonan himot ja vitsit poikkeavat. Mikään siis ei ole käsikirjoitettuna valmiiksi. Kulttuurisiakin eroja on siinä, kuinka paljon kepeydelle ja hormoneille luovutetaan pysyvyyden valtaa. Jos ajatuksesi suuntautuivat järjestettyihin avioliittoihin ja niiden tuomittavuuteen, mietipä seuraavaksi – Ensitreffit alttarilla -realitya.

Olen melko varma, että henkilökohtaisesti ansaitsen suurtakin arvostelua romanttisen rakkauden suhteen. Siispä vältän aiheesta enempää päsmäröimästä. Totean vain sen mahdollistaneen rakkauden kentälle pääsyn.

Rakkauden lajit ovat moninaiset, ja meillä kaikilla on mahdollisuus rakkauden tuntemukseen ihan järkeilemälläkin. Philautia, eli itsensä rakastaminen, lie hyvä perusta, mutta perusta täytyy valaa – ja sen vahvempi perusta, mitä useampi valutalkoisiin osallistunut. Pelkästään Narkissoksen kanssa kuljettu matka ei yleensä lupaa hyvää rakkauden ymmärrykselle. Agapen kanssa tallustellessa ottaisin huomioon sen jumalallisen luonteen – eli ihmisen tulisi mieltää sen sanoin kuvaamaton olemus ja pyrkiä näin ollen keskusteluun Pragman kanssa. Pragman osuus rakkauden olemuksessa usein meinaa jäädä huomiotta, tai sitä ei haluta sotkea pilaamaan hyvää vaaleanpunaista tarinaa. Sillä on kuitenkin hyvinkin vahva ja kannatettava puolensa pysyvyytensä vuoksi. Onhan sanonta "rakkaudessaan tuuliviiri" lausuttu ihmiselle ei-toivottavana määreenä.

Illalla luin iltasatua ja sen päätteeksi painoin poskeni kolmivuotiaan päätä vasten, joka kainalooni kaivautui. Hyräiltiin Nuku, nuku nurmilintu. Kolmesta eri suusta oli hänelle sanottu: ”Rakastan sinua, hyvää yötä.” Hän vielä tapailee sanoja, mutta olen melko vakuuttunut rakkauden välittyvän hänen mieleensä ja tarttuvan sanavaraston ensi sivulle. Merkittävintä kuitenkin on, että sanojen puuttumisesta huolimatta olemme perheessämme vakuuttuneita hänen sanovan teoillaan: ”Rakastan sinua.”
Rakkaus ikään kuin rakentuu sanalliseksi sanoista huolimatta – mutta niiden avulla. Voitaneen sanoa, että en sun sanojas tartte, mutta mukavaahan se on, että rakkauden uskaltaa ääneen lausua – ja sanat ovat rakkauden ulkoinen muoto.

Jos ihminen onkin kaivoksessa elänyt ja vähähappista ilmaa hengittänyt, on siellä silti rakkauden keuhkoille pihinää riittänyt. Kanarianlintu visertää – siis miksen minäkin. Vaikka vaille olisi jäänyt, ei happi ole koskaan loppunut – ja kuinka riemuisaa onkaan huomata hengityksen salpautuvan, kun palkeet ovat täyttyneet

10. On Love

"I love you, good night. I love you, bye."
Words have their meaning. I wonder how their foundation was laid.

It’s surprisingly difficult to reflect on love. It’s been given a somewhat fundamental value in life. The one left without love receives all the pity and becomes the explanation for everything. Allegedly, one cannot live without love, cannot even breathe without it. But yes, one can. Love is often placed under the rule of the heart, but the heart doesn’t need love. It’s a muscle, and it needs oxygen, nutrients, electrical impulses, blood circulation, rest, and regularity to function.

Indeed, a muscle. Perhaps there’s a reason why love is symbolized by the heart. A vital muscle that needs exercise and care. If your bicep withers, you’ll still manage—just carry lighter grocery bags, for example. But if your heart withers, everything stops: pressure disappears, and life ceases. So, love has been granted quite the bellows for the sake of life.

As I recall, I told my wife fairly early on: I love you. I wasn’t speaking a manipulated truth—romance and hormones are quite a dizzying combination. Love, no doubt, without a shared struggle yet experienced. Then again, some of us are cautious with early declarations of love, saving the confession for the moment evidence makes it undeniable. For some, it’s never said at all, while others need just 15 minutes—or less. Who among us is qualified to dictate the correct timing? I believe I had some kind of intuition, and in that moment, carpe diem. Over the years, that hormone-born phrase has turned into truth and conviction—I love you.

The collaboration between Eros and Ludus is light and delightful, albeit powerful and overwhelming. Passion, sexuality, seasoned with playfulness—not bad at all. On the other hand, it’s worth mentioning that the desires and jokes of an extrovert and an introvert may differ. Nothing, therefore, is written in advance. There are cultural differences too in how much power we give to lightness and hormones when it comes to permanence. If your thoughts turned to arranged marriages and their condemnation, consider next the Married at First Sight reality show.

I'm fairly sure that I personally deserve serious criticism when it comes to romantic love. So I’ll refrain from lecturing more about it. I’ll just say that it enabled me to even enter the field of love.

Love comes in many forms, and we all have the capacity to feel it—even by reasoning. Philautia, the love of oneself, may be a good foundation, but it has to be poured, built—and the more people involved in the pour, the stronger the base. A journey traveled with only Narcissus rarely leads to any deep understanding of love. Walking with Agape, I’d remind you of its divine nature—that its ineffable quality calls us into conversation with Pragma. Pragma’s role in love often gets overlooked or avoided, so as not to spoil a good pink fairytale. Yet it has a strong and worthy side, especially due to its permanence. After all, the phrase "a weather vane in love" is not used as a compliment.

Last night I read a bedtime story and, at the end, pressed my cheek against the head of my three-year-old, who nestled into my arms. We hummed Sleep, sleep little bird. From three different mouths, he had heard the words: “I love you, good night.” He’s still learning to speak, but I’m fairly convinced love is finding its way into his mind—and onto the first page of his vocabulary. Most importantly, even without the words, we as a family are certain he says with his actions: “I love you.”
Love, it seems, becomes verbal despite being wordless—yet aided by words. One might say: I don’t need your words, but how lovely it is when love is dared to be spoken aloud, and words become the outward form of love.

If a person has lived in a mine, breathing thin air, there has still been enough to keep love’s lungs going. The canary sings—so why not me too? Even if one has lacked love, the oxygen has never run out, and how joyful it is to feel your breath taken away when the bellows finally fill.