14. Jumalallinen algoritmi

Seisoskelin kirkon nurkalla, puhaltelin keuhkoistani tupakansavua. Tumppasin tupakan ja röyhtäilin edellisen illan syntiinlankeemuksen viinissä marinoituja hönkäyksiä.

****

Olin valmistautumassa pitämään hartaushetkeä kirkkoväelle. Tuosta hetkestä on vierähtänyt jo pari vuosikymmentä. Opiskelin tuolloin diakoniaa, ja hartaushetken pitäminen kuului opintoihin. Muistan arvottomuuden ja häpeän tunteen: olen astumassa tilanteeseen, jossa tulen jakamaan sanomaa ilman pätevyyttä. Ihan vain hatusta repien. Puhumaan Herran nimissä, kenties joku kuulija ajattelee tosiaan kuuntelevansa valtuutettua sanansaattajaa.

****

Puhuin kuitenkin, opintopisteitä kerryttääkseni. En yhtään muista, mitä puhuin, mutta todennäköisesti maltillisesti, luultavimmin maallisesti kuin taivaallisesti sanani jaoin.

****

Viikonloppuna uutisissa palstatilaa valtasivat Suviseurat ja Pride-kulkueet. Palasin vanhoihin ja pähkäilin, kuinka ihminen valuu valitsemaan kinkeripiirin itselleen. Omatuntoni taipui aikoinaan huonosti jakamaan sanaa, johon en kokenut olevani riittävän perehtynyt. Ja jos olin sen perehtynytkin, olin vakuuttunut, että asian ulostullakseen vaaditaan vuosien puntarointi ja kilvoittelu. Suhtauduin asiaan koko lailla fundamentaalisesti ja olin aidon kriittinen taivaspaikkani lunastamisen suhteen. Pelkäsin, etten pääse Pietarin pakeille lainkaan, tai ainakin tulen saamaan portilla ankarat nuhtelut jaettuani Herran sanaa ja tarkoituksia omissa nimissä, löysin perustein.

****

Noh, keskeytin opinnot ja siirryin myöhemmin maallisen lähestymistavan raameihin. Ajatus synnistä, itsestä ja fundamentalismista on sittemmin jalostunut kompromissihakuisemmaksi. Pohjavire tietysti melko taipumaton. Hyvä niin, koska se mahdollistaa itsensä haastamisen; vaatii tietysti itsensä ja ympäristön tiedostamista sekä tietynlaatuista älykkyyttä. Taputan itseäni selkään.

****

Kysyttäessä vastaan uskovani Jumalaan, ja pelikerho, johon haluan kuulua, on evankelis-luterilainen seurakunta. Ollut syntymästä saakka, jäsenkirja lunastettu papin siunauksella ja kastemaljan äärelle vanhempien ja suvun kiikuttamana. Vanhemmista toinen erosi pelikerhosta ja toinen joko lapioi hiiliä tai on päässyt Pietarin kanssa sopuun. Itse haluan pitää jäsenkirjan ja maksaa vuosimaksun, olen ajatellut näin säilyvän loppuvihellykseen saakka. Kentälle en aktiivisesti pyri, harjoitan kuitenkin pelikirjan tutkimista ajan ja motivaation sallimissa puitteissa. Kenties jonain päivänä minut otetaan vaihdosta kentälle. Lapsilleni varovaisesti jaan pelifilosofiaa ja tarjoan vaihtoehtoa kuulua samaan pelikerhoon.

****

Miten olen päätynyt käsitykseeni, miten sinä… Olen pohtinut kaiken johtuvan algoritmeista pikemminkin kuin taivaallisesta väliintulosta. Tai kenties Jumala on niin viisas, että älysi luoda erilaiset algoritmit eri ympäristöihin. Riippuu klikkauksista, mitä uskontokuntaa tarjotaan. Näin se todennäköisesti on kohdaltani mennyt. Kuinkahan mahtaisi asetukseni ja uskoni olla, jos olisin syntynyt ja elänyt, sanotaan nyt vaikka Severo-Kurilskissa. Et ollut koskaan kuullutkaan, ethän. Niin ajattelinkin, en minäkään – täppäsin vaan sattumanvaraisesti Google Mapsia. Oikeastaan hyvin kuvaa ajatustani siitä, kuinka puolemme valitsemme.

****

Sattuma kuljettaa kuin tuuli laivaa. Olen pitänyt tärkeänä tunnistaa ja hyväksyä sattuman osuuden elämässä. Keskustelu ja keskusteluun osallistujat Priden ja Suviseurojen kohdalta pisti miettimään – kuinkahan moni liputtaa mitäkin ihan vain algoritmin saattelemana ja algoritmia miellyttääkseen.

****

Voisiko olla niin, että jumalallista algoritmia seuratessa on meille luotuna myös äly ja sen väistämätön mahdollisuus järjen käyttöön. Jos olisin osallistunut ja päivittänyt osallisuudestani viikonloppuna, olisin marssinut sateenkaarilipun alla, tiedostaen kuitenkin mahdollisuuden, että sateenkaaren tuolla puolen todennäköisesti esiintyy myös poissulkevuutta ja syrjintää. Miksi näin sanon? Muistan nuorena erään kaverini kanssa käymäni keskustelun.
– Liity sinäkin Kokoomusnuoriin
– Miksi?
– Niillä on hyviä bileitä ja hyvännäköisiä naisia.
– Emmä sit.

14. Divine Algorithm

I was standing at the corner of a church, exhaling cigarette smoke from my lungs. I stubbed out the cigarette and belched out the boozy breath of last night’s fall into sin, marinated in wine.

****

I was preparing to lead a devotional moment for the congregation. That moment was two decades ago. I was studying diaconia at the time, and giving a devotional was part of the curriculum.
I remember feeling unworthy and ashamed—stepping into a situation where I was about to share a message I wasn’t qualified to give. Just pulling it out of a hat. Speaking in the name of the Lord, with the risk that someone might actually believe they’re hearing from an authorized messenger.

****

Still, I spoke—to earn my study credits.
I have no recollection of what I said, but most likely I kept it moderate—probably more earthly than heavenly.

****

This weekend, the headlines were filled with Pride marches and the Conservative Laestadian Summer Services.
It got me thinking: how do people end up choosing their own circle of conviction?

My own conscience once resisted preaching a message I didn’t feel well-versed in. And even if I was, I believed that speaking it aloud required years of weighing and wrestling.

I took it all quite fundamentally—genuinely anxious about securing my spot in heaven. I feared that Saint Peter might not let me in at all—or at the very least, I’d get a stern talking-to at the gates for sharing the Lord’s word on such shaky grounds, under my own name and authority.

****

Well, I dropped out of the program and later moved into a more worldly framework. My ideas of sin, self, and fundamentalism have since matured into a more compromise-seeking form.
The underlying tone remains rather firm—which is probably a good thing, as it allows room for self-challenge. That, of course, requires awareness of oneself and one’s surroundings—and a certain kind of intelligence.
Patting myself on the back here.

****

If asked, I’ll say I believe in God. And the team I want to play for is the Evangelical Lutheran Church.
I’ve been a member since birth—my membership card stamped with a priest’s blessing, carried to the baptismal font by parents and  family.

One parent later left the team; the other is either shoveling coal or has worked things out with Saint Peter.

As for me, I want to keep the card and pay the annual fee.
I’ve decided to hold on to it until the final whistle.
I don’t aim to be a star player, but I do still study the playbook when time and motivation allow.
Maybe one day, they’ll call me in off the bench.

To my children, I carefully share the team philosophy and offer them the option to join the same club.

****

How did I end up with my beliefs? How did you?
I’ve been thinking lately that it’s more about algorithms than divine intervention.
Or maybe God is simply smart enough to have created all sorts of algorithms for all sorts of environments.

Depending on what you click, you’re offered a specific faith.
That’s probably how it went for me.

I wonder how my settings—and my beliefs—might look if I had been born and raised in, say, Severo-Kurilsk.
You’ve never heard of it, have you? I thought not. Me neither. I just randomly tapped on Google Maps.

It’s actually a great illustration of how we end up choosing our sides.

****

Chance carries us like the wind carries a ship.

I’ve found it important to recognize and accept the role of randomness in life.
The discussion and the participants around Pride and the Laestadian gathering made me wonder—how many of us are waving whichever flag simply because the algorithm pointed us that way—and because we want to please it?

****

Could it be that, in following the divine algorithm, we’ve also been given intelligence—and with it, the unavoidable possibility of using reason?

If I had participated and posted about my participation this past weekend, I’d likely have been marching under a rainbow flag—while still being aware that even on the far side of the rainbow, there is likely to be exclusion and discrimination.

Why do I say that?

I remember a conversation I had with a friend when we were young:

– Join the Young Conservatives.
– Why?
– They throw great parties and the women are hot.
– Yeah... I’ll pass.