Reserviä, veroalennuksia ja jääkiekkoa

Listasin vikaluetteloa, että mihin sitä asettuu taulukolla isänmaan toivo. Tämä nimenomaan sotajoukkojen (lue: puolustusvoimat) tarpeita ajatellen. Männä päivinä uutisoivat, että hallitus nostaa puolustusvoimien reserviläisiän 65 vuoteen alkaen -66 syntyneistä – eli arpa lankesi kohdalle. Kun nykyinen hallitus astui virkaansa, harkitsin vakavasti, josko ilmoittaisin puolustusvoimille, etten ole näillä asetuksilla käytettävissä. Harkitsen edelleen.

Uutinen kertoi, että ”avainreserviläiset” olisivat pidempään puolustusvoimien käytettävissä sekä normaali- että poikkeusoloissa. Ajatus hiveli itsetuntoa – avainreserviläinen minä – mahtavaa. Sitten aloin muistella: muistaakseni kutsunnoissa tarjosivat B-miehen asetuksia. Minä, lähes huippu-urheilija, älykäs ja komea, mutta melkein sokea. Ei käy, kirjoittakaa sinne, että olen homoseksuaali, en tule ollenkaan. Sitä paitsi osasin Tuntemattoman sotilaan Rokan vuorosanat ulkoa: ”Ai työ perkeleet, työ ette tiiä mikä teit oottaa…” En kyllä tiedä, olisiko seksuaalinen suuntaus riittänyt kieltäytymisen perusteeksi, mutta puolustustahtoni kai herätti sen mukaista kunnioitusta tai hilpeyttä, että papereihin tuli A-mies.

Varsin nopeasti kävi ilmi, ettei sotilasura ole varsinaisesti minua varten. Siihen lienee syynsä, että kovin nuorena meidät halutaan kutsua koulutukseen. Aamu-unisena ja auktoriteettikammoisena jouduin taipumaan mukavuusalueeni rajoille. Huomaatkos, olen oppinut matkan varrella uusio-tapoja ilmaista laiskuus tai vitutus = mukavuusalue. Joka tapauksessa naiivi minäni ei tahtonut antaa periksi luonteen heikoudelle, vaan väen vängällä kinusin aliupseerikouluun. Pääsin sinne varmaankin Cooperin tuloksen perusteella. Eikä siinä kaikki. Oli selvää, ettei minusta ole vakavasti otettavaksi taistelijakouluttajaksi; siispä puhujan lahjoilla ja onnella pääsin lääkintäaliupseerikouluun. Lääkintäaliupseerikoulusta muodostuukin suuri kiitollisuuteni puolustusvoimille. Koulutus oli tehokas ja jätti ”eväät” aina tähän päivään saakka reagoida ihmisen hätään. Olen siis reservin alikersantti ja avainlapsi puolustusvoimille.

Aloin kuitenkin pohtia realiteetteja avainasemani suhteen. Kävin dosetilla ja laskin pillerit – tositilanteessa tarvitsen erikseen rinkan kaikille lääkärin määräämille. Muistaakseni aivoinfarktin jälkeiset testit mainitsivat jotain muistin pätkimisestä, mutta toki tositilanteessa kaverit muistavat, mihin ollaan menossa. Kävin vessassa ja muistin, ettei toinen käsi taivu pyyhkimään tapaturman jäljiltä, lonkkakin noustessa äksyili. Pesin samalla silmälasit ja muistin alkuperäisen syyn B-luokitukseen – peilistä tuijotteli pelkkää usvaa. Tulin siis siihen lopputulokseen, ettei minulla taida olla muuta virkaa kuin miinanpolkijaksi, ja silloinkin jonkun täytyy taluttaa, että osuu kohdalle. Saamastani johtajakoulutuksesta muistan, ettei ole järkevää uhrata kahta sotilasta. Paitsi vihollisen kohdalta opetettiin: älä ammu tappaaksesi vaan tähtää vatsaan – se sitoo kaksi miestä. Toinen haavoittunut ja toinen auttamassa. Tai voi se sitoa kolmekin, jos kaksi joutuu kantamaan ylipainoista taistelutoveria.

Suljin siis mieleni suurelta isänmaan paatokselta ja tyydyin toteamaan: jos uudelleen tulisi valita, valitsisin todennäköisesti kuten ensimmäiselläkin kerralla – mutta ajatukselta valistuneempana. Saattaisi myös olla niin, että koulutukseni tuottaisi paremman sotilaan, sillä olenhan oppinut ajattelemaan itsenäisesti ja perustellen. Saatan sitä vaatia muiltakin. Ei se tietysti paras sotilaan ominaisuus ole. Kiitollinen olen kuitenkin saamastani koulutuksesta, sillä tiedän – auta ensin niitä, jotka ovat hiljaa; ne, jotka kykenevät huutamaan, heillä ei ole niin kiirettä.

Saamastani opetuksesta huutamisen suhteen hyppäsin uutiseen veroalennuksista. Laskeskelin, että parikymppiä kuussa saattaa olla netto henkilökohtaisesti. Sekin näyttäisi riippuvan hallituksen muista toimista, eli saatan lopulta henkilökohtaisesti jäädä maksun puolelle. Ei minulla varsinaisesti ole ollut mitään porvarin ajatusmallia vastaan. Ymmärrän hyvin sen itseriittoisuuteen perustuvan ajatusmallin, että heikot sortuvat elon tiellä ja vahvat sen kun porskuttavat. En tosin ole koskaan uskonut sitäkään, että kultalusikka suussa syntyminen takaisi automaattisesti itsekkyyden ja riistomentaliteetin – päinvastoin, jotkut tuntuvat hyvin ymmärtävän etuoikeutetun asemansa ja ovat kykeneviä jakamaan ja rakentamaan tasapainoisuutta yhteiskunnassa. Toisaalta väittäisin, että etenkin ryysyistä rikkauksiin -tyypit herkästi uskovat omaan ylivertaisuuteensa ja korostavat sitä näkyvästi, unohtaen ympäröivän tuen tai avut. Yhtä kaikki, ihminen on ailahtelevainen ja keskiluokka jos mikä riippuvainen selkään taputtelusta. En kuitenkaan langennut veroalen ansaan, vaan ajattelin, että olisi viisampaa pysytellä niin sanotussa hyvinvointimallissa. Usko pois, se ei ole kommunismia tai paljon parjattua sosialismiakaan. Hyvinvointimalli on vuorovaikutukseen ja inhimillisyyteen perustuvaa yhteistyötä, jolla pyritään osallistamaan ja huomioimaan kaikkia yhteiskunnan jäseniä tasapuolisesti. Sikälikin kun maailma ympärillämme on muuttunut rakenteiltaan merkittävästi viimeisinä vuosikymmeninä, on älyllisesti köyhää syytää herjaa kommunismista. Lienee niin, että jyrkät jakolinjat tuotantovälineisiin ja työvoimaan perustuen vaativat uudelleentarkastelua. Tarkastelu ulottuu nykyään globaalille tasolle.

Katselin TV:stä lätkää, Suomi–Latvia MM-peliä. Olen ollut lähes intohimoinen urheilun kannattaja. Pelimies ja juoksija itsekin – sentään moninkertainen piirinmestari aikoinaan; ainakin kolminkertainen.
Koin täydellisen tyhjyyden. Ensimmäinen peli, jonka katsoin näissä MM-karkeloissa, enkä kokenut mitään. Poissa oli jännitys, kynsien pureskelu ja leijonapaatos. Ei sillä, että olisin koskaan pukenut kisojen ajaksi leijonapaitaa – mutta kuitenkin. Ajattelin: vuosikymmenet olen katsonut samaa kuminpalan ympärillä tapahtuvaa nuhjaamista ja yrittänyt kokea suurta isänmaallisuutta. Epäilemättä olen joskus ollut katsomossakin, kaljatuoppi kourassa, ja tuntenut suurta yhteenkuuluvuutta keskiluokkaiseen hurmioon – tai sporttibaarissa huutanut paitsiota.

Merkillisellä tavalla koin urheilun edustavan samaa harkitsemattomuutta ja vedätystä kuin reservin ikäraja ja veroalennus. Minua ei innostanut – minua pelotti. Me kouhotamme asioista ilman harkintaa, pelkällä tunteella. Ympäristömme on lyhyessä ajassa muuttunut ihmisarvoa polkevaksi egoistiseksi twiitiksi, ja me suostumme vetämään kättä lippaan heille, jotka lopulta sylkevät ojassa makaavan päälle. Tämä kaikki vain siksi, että saamme säilyttää illuusion keskiluokkaisesta yhteenkuuluvuudesta.

Hulluinta on se, että meitä johtavat he, joilla ei ole yhtään piirinmestaruutta – saati että armeijaa olisivat käyneet. ”Sovas mie tien mikä pittää, mutta leikkimään en ala. Älä kuule, ukko perkele, ala pitämään peliäis miun kanssa. Mie en oo tullu tänne nyppilöimään kivilöit siun polkujes varsiin.”

Reserves, tax cuts, and ice hockey

I was compiling a list of shortcomings — where do I fit in the table titled "Hope of the Fatherland"? Specifically, in terms of the armed forces (read: the Defence Forces). The news recently announced that the government is raising the reservist age to 65, starting with those born in 1966. In other words, the lot fell to me. When the current government took office, I seriously considered notifying the Defence Forces that I wouldn’t be available under these policies. I'm still considering it.

The news said that “key reservists” would remain available to the military both in normal and exceptional circumstances. The idea stroked my ego — a key reservist, me — wonderful. Then I began to recall: I remember at the draft board they offered me B-status. Me, nearly a top athlete, intelligent and handsome, but nearly blind. “Nope,” I said, “write down that I’m homosexual, I’m not coming at all.” Besides, I knew all of Rokka’s lines from The Unknown Soldier by heart. “You bastards, you’ve no idea what’s coming for you…” I don’t know if sexual orientation would’ve been a valid reason to refuse, but I suppose my defensive resolve evoked some level of respect or amusement — they marked me down as an A-man.

It quickly became clear that a military career wasn’t exactly for me. Probably that’s why they want us young for training. As a late riser and authority-averse type, I had to stretch my comfort zone. (Notice how I’ve learned a new way to express laziness or annoyance: comfort zone.) Still, my naïve self didn’t want to give in to my weak character and insisted on getting into NCO school. I probably got in based on my Cooper test results. But that wasn’t all. It was clear I wasn’t cut out to be a serious combat instructor; so thanks to my speaking skills and luck, I got into the medic NCO school. And that’s where my greatest gratitude to the Defence Forces lies. The training was effective and gave me tools I still use today to respond to human distress.

So I’m a reservist corporal and a key child of the armed forces.

But then I started to reflect on the realities of my “key” position. I checked my dosette and counted my pills — in a real situation I’d need a separate rucksack just for all my prescriptions. I remembered the post-stroke tests mentioned memory lapses — but in the field, surely someone will remember where we’re going. I used the toilet and remembered that one hand won’t reach to wipe properly due to an injury; my hip, too, protested the climb. I cleaned my glasses and recalled the original reason for my B-status — a fog stared back from the mirror. So I concluded that I probably have no real role except as a mine detector — and even then, someone would need to guide me to the right spot. From my leadership training, I remember one key lesson: don’t sacrifice two soldiers needlessly. On the enemy side, we were taught: don’t shoot to kill — aim for the stomach. One man wounded, another helping — ties up two. Or three, if two need to carry an overweight comrade.

So I shut my mind off from great patriotic fervor and admitted to myself: if I had to choose again, I’d probably make the same choice as the first time — but a bit more informed this time. And it could be that with my education, I’d make a better soldier today, because now I think independently and with reasoning. I may even demand that from others. Not the best trait in a soldier, of course. Still, I’m grateful for the training I received, because now I know: help those first who are silent — the ones who can scream have a little more time.

From this lesson in screaming, I jumped to the news about tax cuts. I calculated I might net about twenty euros a month. That, too, seems to depend on the government’s other actions — I might end up losing more than I gain. I’ve never been fundamentally opposed to conservative thinking. I get the self-sufficient ideology that says the weak will fall and the strong march on. But I’ve also never believed that being born with a silver spoon automatically leads to selfishness and exploitation. On the contrary, some seem deeply aware of their privileged status and are able to share and create balance in society. Conversely, I’d argue that rags-to-riches types are often quick to believe in their own superiority and flaunt it — forgetting the support or luck around them. In any case, humans are fickle, and the middle class — more than anyone — craves pats on the back.

But I didn’t fall for the tax cut trap. I figured it would be wiser to stick with the so-called welfare model. Believe me — it’s not communism, or even the much-maligned socialism. The welfare model is about interaction and humanity — cooperation aimed at including and considering all members of society equally. Especially since the structures around us have drastically changed in recent decades, it’s intellectually lazy to hurl accusations of communism. The stark divides between capital and labor require fresh examination — globally now.

I watched the hockey game on TV — Finland vs. Latvia in the World Championships. I used to be almost passionately into sports. A player and runner myself. At least a three-time regional champion back in the day.

I felt absolutely nothing. The first game I watched this championship — and no thrill, no nail-biting, no lion-hearted patriotism. Not that I ever wore the team jersey during the tournaments, but still. I thought: for decades I’ve watched the same scuffling around a rubber puck and tried to feel national pride. I’ve probably been in the crowd, beer in hand, feeling some middle-class unity — or shouting “offside” in a sports bar.

Strangely, I felt sport now represents the same lack of reflection and manipulation as the reserve age extension and tax cuts. I wasn’t excited — I was afraid. We get hyped over things without thinking — all emotion. Our environment has turned into an egoistic tweet that tramples on human dignity, and we salute those who ultimately spit on the man in the ditch. All this just so we can hold onto the illusion of middle-class unity.

The craziest part? We’re led by people with no regional championships — nor even military service.

"Sovas mie tien mikä pittää, mutta leikkimään en ala. Älä kuule ukko perkele ala pitämään peliäis miun kanssa, mie en oo tullu tänne nyppilöimään kivilöit siun polkujes varsiin."

“In war I knew damn well what had to be done, but I didn’t come here to play games. Listen here, old bastard — don’t go starting any funny business with me. I didn’t come here to pick pebbles off your path.”