Ihoon piirretty raja

Lapsellamme on rajat. Kansalaisuus on rajattu kansalaisuuslailla – hänelle on näin ollen määritelty yksilön ja valtion välinen lainsäädännöllinen side. Äidinkieli on rajattu vanhempien ilmoituksella, vaikkakaan kaksikielisenä raja ei ole täysin yksiselitteinen. Lapsemme tapauksessa kuuluisi oikeastaan puhua isänkielestä, mutta kieli on harhaanjohtavasti määritelty nimenomaan äidinkieleksi.

Neuvola asettaa rajat graafein, joilla kavennetaan perheiden välisiä terveyseroja. Neuvola piirtää keskiarvoihin perustuvat tavoitteet lapsen fyysiselle, psyykkiselle ja sosiaaliselle kehitykselle.

Kasvatus on rajattu vanhempien periaattein ja näkemyksin. Yhteiskunta pyrkii haastamaan tai tukemaan kasvatuksen rajoja päiväkodista käsin, käyttäen apunaan varhaiskasvatuslakiin perustuvaa kasvatussuunnitelmaa – tai ajoittain varhaiskasvattajan hatusta revittyjä uskomuksia.

Päiväkodista hän siirtyy opetussuunnitelman viitoittamiin oppimisen rajoihin.
Uskonto rajattiin kasteella.
Tieteellisen tutkimuksen mukaan lapsellamme on myös sosioekonomiset rajat.
Lapsellemme muotoutuu elinympäristön tuottamat kulttuuriset rajat.

Täysi-ikäisyyden saavutettuaan hänestä tulee oikeustoimikelpoinen. Lapsemme saa siis vapauden – vapauden päättää asioistaan lain ja moraalin asettamin rajoin.

Kaikkiin luettelemiini rajoihin on mahdollisuus vaikuttaa; rajoja voidaan punnita, arvioida, hienosäätää tai muuttaa tarpeen ja kykyjen mukaan.

Mutta näkyvin raja lapsellemme muodostettiin siittiön ja munasolun kohtaamisessa. Hedelmöityksen seurauksena lapsellemme periytyi ihonväri – nahan pigmentti loi hänelle rajat, jotka on säädetty ennakkoluuloin ja uskomuksin.

Lapsemme kantaa nahassaan näkyvää rajaa, johon hänellä ei ole suostu mahdollisuutta vaikuttaa. Hän on siis nahkansa elinkautisvanki. Raja on luotu ja sitä ylläpidetään retorisin keinoin.

Virallisesti hänen vanhempansa ovat: isä suomalainen ja äiti kansalaisuudeltaan määrittelemätön. Lapsemme on Suomen kansalainen kansalaisuuslakiin perustuen, koska isä on Suomen kansalainen ja naimisissa lapsen äidin kanssa. Ihonvärin perusteella kansalaisuuteen ei tehdä poikkeuksia. Identiteetiltään hän rakentuu vuorovaikutuksessa perheen, ympäristön ja kehittyvän persoonansa kautta.

Olen viettänyt lapsuuteni naiivissa 70-luvun Suomessa, jossa kulttuuriset ja identiteettiin liittyvät erot nähtiin lapsellisin silmin. Televisio oli vielä kohtalaisen tuore tiedonvälittäjä ja viihdyttäjä. Kuva oli usein mustavalkoinen – konkreettisesti ja ideologialtaan. Ehkä värien puuttuminen kuvaruudulta heijastui myös ihmisten veistämään maailmankuvaan.

Epäilemättä ihmiset ajattelivat ja päästelivät suustaan arvioita melko sulkeutuneen ympäristön tuottamalla ajattelemattomuudella ja empatiakyvyttömyydellä. Mustan soittaessa rumpua oli aiheellista kysyä: ”Kottiinkos soittelet?” Saksalaiselta oli syytä piilottaa tulitikut, ruotsalaisen edessä ei kannattanut pyllistää. Nunnukanunnukalailailai...

Eikö niin, että tunnistit asiayhteyden ilman sen selittämistäkin – ainakin jos kasvoit 70–80-luvulla.

Halventavien stereotypioiden varaan rakennettu käsitys kanssaihmisestä liimautuu ajatteluun ja muodostaa ahdasmielisen ja ahdistavan ajatusmallin, jota on kärsimykseen saakka vaikea muuttaa. Lapsen mieleen istutetut, kenties humoristisiksi ajatellut mallit paaluttavat mielen saastuneeksi jättömaaksi. Retorinen jäte vajoaa ihmismielen pohjavesiin ja myrkyttää sen biodiversiteetin. Kasvun mahdollisuus on äänihuulten värähtelyin saastutettu.

Lapsuuteni maisemassa kasvaneet saattavat esittää puolustuksekseen tiedonsaannin vähäisyyden ja ”emme tienneet”. Mutta selittelijöistä huolimatta on meistä osasta kasvanut humaaniin, peräti altruistiseen ajatteluun ja toimintaan kykeneviä ihmisiä.

Ymmärsin jo varhain lapsuuteni esikuvan Tarzanin paradoksaalisuuden. Apinamies roikkui puussa ja kantaväestö kulki maata pitkin kahdella jalalla. Tosin Tarzanin heimolaiset alistivat kantaväestön orjiksi ja kantajiksi. Rajoja heidän ja meidän välillä puolustettiin puusta roikkumalla ja kiljumalla. Apinamies oli sankari, joka tiesi rajat – ja puolusti niitä tarvittaessa väkivalloin.

Pekka ja Pätkä neekereinä on elokuva, jota en koskaan tule suosittelemaan lapselleni katsottavaksi. Ymmärtämätön mieleni koki elokuvan hauskana, ja olen fanittanut Pekkaa ja Pätkää siinä missä Turhapuroakin. On kuitenkin niin, että jo lapsuuteni muisti on kirkas kysymysmerkeistä. Sankarit ovat yksinkertaisia ja vaikuttavat älyllisesti rajoittuneilta.

Siis pidämme hauskana ja roolimallitettavina hahmoja, jotka ovat selkeästi reppanoita. Huomaammeko nauravamme itsellemme, mutta emme huomaa kritisoida ajatuksiamme ja viihtymistämme reppanan nahoissa?

Kuinka olisi asianlaita, jos hahmot olisivat ihonväriltään ruskeita? Eikö niin, että loukkaantuisimme ja huutaisimme kovaan ääneen rajan ylittyneen. Kertakaikkinen mahdottomuus oli ruskeaihoisen asettuminen Mannerheimin rooliin.

Tai Uralin perhonen, muistaako kukaan? Tarina, jossa Mannerheim asettuu inhimillisiin raameihin. Rajat olivat kuitenkin ylittyneet; on kiellettyä ylittää sankarinarratiivin rajat. Piiska, hevonen ja asepuku – siinä ovat rajat, joista perspektiivistä Mannerheimia saa käsitellä. Näin on raja sovittu.

Kun opetamme lapsellemme rajoja, liittyvät ne ensisijaisesti henkisiin ominaisuuksiin. Kunnioita kanssaihmistä, tunne ja luota itseesi. Kiitos, ole hyvä, miten voit, saisinko, mitä ajattelet asiasta – ovat sanoja, joita opetamme lapsellemme.

Maantieteellisiä ja poliittisia rajoja käsittelemme vasta siinä vaiheessa, kun lapsemme ymmärrys ja käsityskyky tuntuu valmiilta pohdiskelemaan moisia.

Lapseni kysyy joskus:
– Isi, olemmeko Suomessa?
Vastaan:
– Kyllä olemme Suomessa; Suomi on maa ja Turku on kaupunki. Asumme kaupungissa nimeltä Turku ja maassa nimeltä Suomi.
Ja hän vastaa:
– Ai.

Mielestäni se riittää kansallisuuskasvatuksesta tässä vaiheessa kasvua.

Ihonväristä hän halusi keskustella 3–4-vuotiaana. Lapseni aprikoi, miksi meidän perheessä kaikilla on erilainen ihonväri. Kerroimme sen johtuvan geeneistä, jotka periytyvät vanhemmilta. Myös auringonvalolla on merkitystä ihonväriin – kesällä olemme kaikki ruskeampia ja talvella vaaleampia. Hän vastasi:
– Ai.

Rajoista emme puhuneet. Senkin aika tulee varmasti vielä, kun joku henkisiltä rajoiltaan rajoittunut tulee hänelle kertomaan värien rajoista. Kenties kysymään: – Mistä olet kotoisin?

Sosiologi Zygmunt Bauman sanoo:

”Me olemme me vain niin kauan kun löytyy ihmisiä, jotka eivät ole meitä – niin kauan kuin löytyy heitä. Ja he kuuluvat yhteen, muodostavat ryhmän, kokonaisuuden, vain koska heillä jokaisella on yhteisiä piirteitä: yksikään heistä ei ole yksi meistä. Kumpikin käsite saa merkityksensä rajasta, jaosta. Ilman tuota jakoa, ilman mahdollisuutta asettaa meitä vastakkain heidän kanssaan, meidän olisi vaikea löytää merkitystä omalle identiteetillemme.”

Siis identiteetti vaatii rajat.

Mutta älyllisesti ajateltuna on selvää, että rajat eivät koske siittiötä ja munasolua. Päinvastoin – rakkaudesta syntynyt yhdistyminen on rajaton.

Toisin sanoen: siittiö ja munasolu ovat murtaneet rajan, koska rajaa ei koskaan ollutkaan.

Se oli vain sinun mielessäsi – identiteettimme raja sijaitsee sielussamme ja älyllisessä kyvykkyydessämme, ei nahassa.

 A Border Drawn on Skin

Our child has boundaries. Citizenship is defined by the Citizenship Act, thereby establishing a legal bond between the individual and the state. The mother tongue is determined by the parents' declaration, although in the case of bilingualism, the boundary is not entirely clear. In our child’s case, it would be more accurate to speak of a father tongue, but misleadingly, the language is officially defined as the mother tongue. The child health clinic draws boundaries with graphs designed to reduce health disparities between families. It defines targets for the child’s physical, mental, and social development based on averages. Parenting is bounded by the principles and perspectives of the parents. Society tries to challenge or support those parenting boundaries from daycare onwards, using a curriculum based on the Early Childhood Education Act—or sometimes merely beliefs pulled from an educator's hat. From daycare, the child transitions into the boundaries of learning outlined by the national curriculum. Religion was set by baptism. According to scientific research, our child also has socioeconomic boundaries. Their environment shapes cultural boundaries. Upon reaching adulthood, our child will become legally competent. Our child is then granted freedom—freedom to make decisions within the bounds of law and morality.
All of the above boundaries can be influenced; they can be considered, evaluated, fine-tuned, or changed depending on needs and abilities.

But the most visible boundary was formed at the meeting of sperm and egg. As a result of fertilization, our child inherited skin color—a pigment that imposed boundaries shaped by prejudice and belief.

Our child carries on their skin a visible boundary they were never given the chance to influence. They are, so to speak, a lifelong prisoner of their own skin. This boundary is created and upheld rhetorically. Officially, the parents are: father Finnish, mother of undefined nationality. The child is a Finnish citizen based on the Citizenship Act because the father is Finnish and married to the child's mother. No exceptions to citizenship are made based on skin color. The child’s identity forms through interaction with family, environment, and their developing personality.

I grew up in the naive Finland of the 1970s, where cultural and identity-based differences were seen through the childish lens of that era. Television was still a relatively new medium of information and entertainment. The image was often literally black and white—and ideologically so, too. Perhaps the absence of color on screen reflected how people shaped their worldview. Undoubtedly, people made remarks and judgments with a kind of unthinking, empathy-deprived narrow-mindedness fostered by a closed-off environment. When a Black person played the drums, it seemed appropriate to ask, “Calling home, are you?” One was supposed to hide matches from a German, not turn your back to a Swede, and nunnukanunnukalailailai… You recognize the context without me explaining it, right? Especially if you grew up in the '70s or '80s. These degrading stereotypes clung to thinking and formed a narrow and oppressive mindset that, to this day, is painfully difficult to change. The child’s mind, fed with ideas meant to be humorous, becomes a contaminated wasteland. Rhetorical waste seeps into the groundwater of the human mind, poisoning its biodiversity. Growth potential is corrupted by the vibration of vocal cords.

Some who grew up in the same landscape as I did might defend themselves with excuses like “we didn’t know” or blame the limited access to information. Yet, despite such excuses, some of us have grown into people capable of humane—even altruistic—thinking and action. I understood early on the paradox of my childhood hero, Tarzan. The ape-man swung from trees, while the native people walked on two legs. However, Tarzan's tribe enslaved the locals, making them porters. The boundaries between them and us were guarded by swinging in trees and shouting. The ape-man was a hero who knew the borders—and defended them with violence if needed.

Pekka and Pätkä neekereinä is a film I will never recommend to my child. My ignorant mind once found the film funny, and I was a fan of Pekka and Pätkä, just like Uuno Turhapuro. But already in my childhood memory, there are clear question marks. These “heroes” are simple and clearly intellectually limited. So we find funny and worthy of admiration characters who are, frankly, losers. Are we laughing at ourselves but failing to examine our own thinking and enjoyment of such portrayals? What if the characters were brown-skinned? Wouldn’t we take offense and cry out that a line had been crossed? A brown-skinned person playing Mannerheim was an absolute impossibility. Or The Butterfly from the Urals—does anyone remember that? A story that attempted to portray Mannerheim as human. But the boundaries were crossed. It is forbidden to cross the lines of a hero narrative. Whip, horse, and uniform—these are the only frames from which Mannerheim is allowed to be approached. That’s the agreed-upon boundary.

When we teach our child about boundaries, we start with emotional and moral qualities. Respect others, know yourself, trust yourself. "Thank you", "please", "how are you", "may I", "what do you think"—these are the words we teach. Geographic and political borders come later, once our child is ready to reflect on such matters. Sometimes my child asks:
“Daddy, are we in Finland?”
I answer: “Yes, we are in Finland. Finland is a country, and Turku is a city. We live in a city called Turku and a country called Finland.”
And they respond: “Oh.”
To me, that’s enough of a national identity lesson for now.

Around the age of 3 or 4, my child wanted to talk about skin color. They wondered why everyone in our family has a different skin tone. We explained that it’s because of genes inherited from parents. Also, sunlight plays a role in skin color—we're all darker in summer and lighter in winter. They said: “Oh.”
We didn’t talk about boundaries then. But that day will surely come, when someone whose own boundaries are emotionally limited tells them about the limits of color. Maybe they'll ask, “Where are you from?”

Sociologist Zygmunt Bauman says:
“We are a ‘we’ only as long as there are people who are not us—as long as there is a ‘them.’ And they belong together, form a group, a whole, only because they have common traits: not a single one of them is ‘one of us.’ Both concepts get their meaning from the boundary, the division. Without that division, without the possibility of setting ‘us’ against ‘them,’ it would be difficult to find meaning in our identity.”

So identity requires boundaries. But intellectually, it’s clear that those boundaries do not apply to sperm and egg. On the contrary—love-born union is boundless. In other words, the sperm and egg broke a boundary that never truly existed. It was only in your mind—our identity's boundary lies in our soul and intellectual capacity, not in our skin.