25.Pidän ihmisistä – en voi sietää heidän seuraansa.

Tuntematon paikkakunta, kaupunki, maa tai maanosa – niissä on jotain hyvin kiehtovaa. Tutuilla kulmilla liikkuessa on suuri vaara törmätä tuttuihin, juuri niihin ihmisiin, jotka kuitenkin tuntee, tai jos ei tunne, niin suorittaa ainaisesti toistuvan väistö- tai "en huomaa sinua" -operaation. Erikoisinta on tietysti, jos omilla kulmilla törmää sukulaiseen, jonka kanssa ei suin surminkaan halua juttusille. Ihmissuhteet ovat siis kaikin puolin välteltävä seikka elämässä. Paitsi samanhenkisten kanssa – ja sen todentamiseen tarvitaan yhteisesti sovittu tuomio.

****

Tuomio ja halveksunta voivat kohdistua mitä moninaisimpiin seikkoihin. Nykyään joissain piireissä on muodissa hönkiä vääränvärisistä, uskoisista tai huivimallista. Kerhosääntöjen kirjo on toki pelkästään mielikuvituksella rajattu. Tärkeintä on kuitenkin rajata. Tätä esiintyy myös heidän piireissään, jotka väittävät, ettei rajaus ole hyvästä. Olemme kerhoystävällistä väkeä. Sääntöihin on aina hyvä kirjata, kenet tuomitaan.

****

Pidän ihmisistä, en halua heidän kanssaan seurustella. Paradoksi. Äärimmäisen harvoin olen kokenut tarvetta ystävyyteen. Harvassa ovat ne ihmiset, joiden kanssa koen erityistä mielenkiintoa keskustella hyvää päivää pidemmälle. Joukossa olen useimmiten hiljaa, ellei minulla ole jotain selkeästi sisäistettyä roolia eli tarvetta sanoa jotakin. Asiayhteys. Muutamia ihmisiä on vuosikymmenten saatossa ollut, joiden kanssa olen kokenut pinnan rikkovaa yhteyttä.

****

Introvertti, autisti, paskiainen, välinpitämätön, hiljainen… tai mitä näitä nyt on. Olen usein ajatellut, että ihminen on syntyjään puhtoinen sielultaan ja kulun päällä karvoittuu. Vähän niin kuin nenäkarvat: kutiaa ja ärsyttää, jos ei niitä silloin tällöin klippaa. Hiljainen ja vetäytyvä ihminen saattaa hyvinkin olla sellainen, ettei päristä nenäänsä ja räkäänsä muiden silmille. Kaivelee nenäänsä ja liimaa pärskeitä klyyvarin seinämiin.

****

Pointti on, että on hyväksi tunnistaa, mikä sielua ärsyttää, ja kaivella ensimmäisenä omaa nenäänsä. Erinomaisen suositeltava seikka on hyväksyä nenäkarvojen kasvu. Kolmevuotiaan poikani räkä valuu pidäkkeettä ja vailla jarruja, puhtoisena ja kirkkaana. Eikä se häntä ärsytä lainkaan – tietäähän isin pyyhkivän nenän.

****

Nenästä ihminen tunnetaan. Tarkkailepa kanssakulkijoitasi. Yksi hinkkaa nenänvarttaan jatkuvasti, toinen niiskuttaa, kolmas kainosti nenäliinalla hieroo nokkaansa ja neljäs niistää kintuillesi. Sen jälkeen tsekkaa henkilön some: ensimmäinen on kaikkien sivuilla kaiken aikaa, toinen kaiken peukuttaa, kolmas kriittisesti kommentoi kernaasti ja neljäs pyrkii egonsa tägäämään kaikkien sivuille.

****

Tasapainoinen on nenänsä kaivelija, karvojensa tunnistaja. Kerrassaan rehellinen ihminen, sisäänpäin kääntynyt. Tarkkailija, joka kysyy, jos on kysyttävää, vastaa, jos kysytään, ja on useimmiten hiljaa nenäänsä kaivellen. Klyyvarin koolla, värillä, muodolla tai kansalaisuudella ei ole väliä, sillä jokainen haistin karvoittuu suhteessa saman verran.

****

Mutta mitä tekemistä matkustamisella on nenän kaivelun kanssa? Paljonkin. Ei ole ihmiselle hyväksi tuijotella ainoastaan samanmallisia nokkia, ei. Onhan selvää, että sillä keinoin ei ihminen näe nenäänsä pidemmälle.

****

Aina ei tarvitse edes matkustaa minnekään – riittää, kun antaa uusien tuulahdusten tulla luokseen. Lapsena istuin mummolan portailla ja nuuhkin sonnan hajua; Rokilan Maki hevospelissä kuskasi ulkohuussien jätöksiä. Paikallista jätehuoltoa siis. Kesähelteellä haju oli merkille pantava. Kunnanjohtaja kyläkaupan lihatiskillä jonottaessaan pöllähti raikkaalle partavedelle, arvokas pelmahdus. Väitän kuitenkin, että Rokilan Makin päästöt olivat merkitykseltään vähintään yhtä arvokkaita. Kuskasi sentään jätteet pois ihmisten nurkista ja kylän laitamilla omisti messevät tilukset; en koskaan käynyt tuvassa, joten en osaa sanoa, tuoksuiko siellä toimenkuva vai mirha.

****

Ehdottomasti kuitenkin on parasta työntää nenänsä muille maille vierahille. Vasta silloin karvat kohtaavat ansaitsemansa värinän. Akropolin poskessa tavernoiden syleilyssä istuskellessa voi haistaa nenänvarttaan pitkin sivistyksen syvintä olemusta tai Siperiassa tuntea, kuinka räkä jäädyttää karvat kivuliaiksi puikoiksi.

****

Kukaan ei kuitenkaan ole voinut valita, mihin nenänsä syntyjään työntyi. Vain sillä on merkitystä, miten karvojaan kaivelee. Pidän ihmisistä – nenänmitan päässä.

****

25. I like people – I cannot stand their company.

An unknown town, city, country, or continent – there’s something deeply fascinating about them. When walking in familiar neighborhoods, there’s a great risk of bumping into acquaintances – those very people you already know, or, if you don’t, you end up performing the endlessly repeating avoidance or “I didn’t see you” maneuver. The strangest situation, of course, is when you meet a relative in your own neighborhood, one you definitely do not wish to chat with. Human relationships are, in many respects, best avoided. Except with like-minded people – and proving that requires a jointly agreed judgment.

Judgment and disdain can be directed at a wide variety of things. These days, in some circles, it is fashionable to complain about people of the wrong color, faith, or headscarf model. The list of club rules is limited only by imagination. What matters most, however, is drawing boundaries. This occurs even in the circles of those who claim boundaries are harmful. We are club-friendly people. It’s always good to write into the rules who shall be condemned.

I like people, I don’t want to socialize with them. A paradox. Very rarely have I felt the need for friendship. Few are the people with whom I find genuine interest in talking beyond a polite greeting. In a group, I’m usually silent, unless I have a clearly internalized role – a reason to speak. Context. Over the decades, there have been a few people with whom I’ve felt a bond that pierced the surface.

Introvert, autistic, bastard, indifferent, quiet… or whatever the terms may be. I’ve often thought that a person is born pure in soul and grows hair as life goes on. A bit like nose hair: it tickles and irritates if not trimmed every now and then. A quiet and withdrawn person may well be one who doesn’t snort their nose and spray their snot on others. They just pick their nose and glue the debris to the inner walls of their nostrils.

The point is that it’s healthy to recognize what irritates one’s soul – and first of all, pick your own nose. It’s highly advisable to accept the growth of nose hair. My three-year-old son’s snot runs freely, without brakes, pure and clear. And it doesn’t bother him at all – he knows daddy will wipe his nose.

A person is known by their nose. Observe your fellow travelers. One rubs the bridge of their nose constantly, another sniffs, a third discreetly wipes with a tissue, and a fourth blows their nose onto your shoes. Then check their social media: the first is on everyone’s page all the time, the second “likes” everything, the third eagerly posts critical comments, and the fourth tries to tag their ego into everyone’s feed.

Balanced is the one who picks their own nose, recognizes their own hairs. A thoroughly honest person, inward-turned. An observer, who asks when they have a question, answers when asked, and otherwise sits quietly, picking their nose. The size, color, shape, or nationality of the nose doesn’t matter, for every sniffer grows hair in equal proportion.

But what does traveling have to do with nose-picking? A lot. It’s not good for a person to stare only at noses of the same shape. Obviously, that way one cannot see beyond one’s own nose.

One doesn’t always need to travel anywhere – it’s enough to let new breezes come to you. As a child, I sat on my grandmother’s porch sniffing the smell of manure; Rokila’s Maki, with his horse cart, carried away the contents of outhouses. That was the local waste management. In summer heat, the smell was remarkable. The mayor, waiting at the village shop’s meat counter, reeked of fresh aftershave – a dignified waft. Yet I claim that Maki’s emissions were of at least equal value. After all, he carried away the waste and owned a fine estate on the village outskirts; I never visited the house, so I can’t say whether it smelled of his trade or of myrrh.

But it is absolutely best to stick one’s nose into foreign lands. Only then do the hairs encounter their deserved vibration. On the slopes of the Acropolis, in the embrace of tavernas, one can sniff civilization’s deepest essence down the nose, or in Siberia feel the snot freezing into painful icicles.

Still, no one has chosen where their nose was originally stuck. What matters is only how one picks their hairs. I like people – at a nose’s length.

****

25. Jag tycker om människor – jag står inte ut med deras sällskap.

En okänd ort, stad, ett land eller en kontinent – det finns något mycket fascinerande i dem. På bekanta gator finns den stora risken att stöta på bekanta – just de människor man ändå känner, eller, om man inte gör det, så utför man den ständigt återkommande undanmanövern eller “jag såg dig inte”-operationen. Det märkligaste är förstås om man stöter på en släkting i sina egna kvarter, någon man absolut inte vill prata med. Relationer är alltså i många avseenden något man helst undviker. Förutom med likasinnade – och för att bevisa det krävs en gemensam dom.

****

Domen och föraktet kan riktas mot de mest varierande saker. I vissa kretsar är det numera modernt att klaga över fel hudfärg, tro eller slöjmodell. Klubbreglernas bredd är egentligen bara begränsad av fantasin. Viktigast är dock att dra gränser. Detta förekommer också bland dem som hävdar att gränser är skadliga. Vi är klubbvänligt folk. Det är alltid bra att skriva in i reglerna vem som ska dömas.

****

Jag tycker om människor, men vill inte umgås med dem. En paradox. Ytterst sällan har jag känt behov av vänskap. Det är få människor jag finner särskilt intressanta att tala med längre än ett artigt “god dag”. I grupp är jag oftast tyst, om jag inte har en klart internaliserad roll – ett behov av att säga något. Kontext. Under årtiondena har det dock funnits några få människor som jag upplevt en förbindelse med, en som bröt igenom ytan.

****

Introvert, autist, skitstövel, likgiltig, tystlåten… eller vad de nu kallas. Jag har ofta tänkt att människan föds ren i själen och växer hår under livets gång. Lite som näshår: det kittlar och irriterar om man inte klipper det ibland. En tyst och tillbakadragen människa kan mycket väl vara en som inte frustar snor i andras ansikten. Hen pillar i sin näsa och klistrar resterna på näsans väggar.

****

Poängen är att det är nyttigt att känna igen vad som irriterar ens själ – och först av allt pilla i sin egen näsa. Det är mycket rekommenderat att acceptera näshårens tillväxt. Min treårige sons snor rinner obehindrat och utan bromsar, rent och klart. Och det stör honom inte alls – han vet att pappa torkar näsan.

****

Människan känns igen på sin näsa. Iaktta dina medmänniskor. En gnider ständigt näsryggen, en annan sniffar, en tredje gnuggar näsan försiktigt med näsduk, och en fjärde snyter sig på dina skor. Sedan kolla personens sociala medier: den första är ständigt på allas sidor, den andra gillar allt, den tredje kommenterar gärna kritiskt och den fjärde försöker tagga sitt ego på allas flöden.

****

Balanserad är den som pillar i sin näsa, den som känner igen sina hårstrån. En genomärlig människa, inåtvänd. En observatör, som frågar när det finns en fråga, svarar när det behövs och annars mest sitter tyst och pillar i sin näsa. Näsans storlek, färg, form eller nationalitet spelar ingen roll, för alla näsor blir håriga i samma mån.

****

Men vad har resandet att göra med näspilleri? Mycket. Det är inte bra för en människa att bara stirra på näsor av samma form. Det är uppenbart – på så sätt ser man inte längre än sin egen näsa.

****

Man behöver inte alltid resa någonstans – det räcker att låta nya vindar komma till en. Som barn satt jag på mormors trappa och sniffade gödseldoften; Rokilas Maki körde utedassens innehåll med häst och kärra. Lokal avfallshantering alltså. På sommarhettan var lukten anmärkningsvärd. Kommunalrådet vid köttdisken i bybutiken spred en frisk doft av rakvatten – en värdig pust. Men jag påstår att Makis utsläpp var minst lika värdefulla. Han körde ändå bort avfallet och ägde en rejäl gård i byns utkant; jag var aldrig inne i huset, så jag vet inte om det luktade av hans yrke eller av myrra.

****

Men absolut bäst är ändå att sticka näsan till främmande länder. Först då möter hårstråna den vibration de förtjänar. På Akropolis sluttning, i tavernornas famn, kan man känna civilisationens djupaste väsen längs näsryggen, eller i Sibirien uppleva hur snoret fryser till smärtsamma ispiggar.

****

Ändå har ingen kunnat välja var näsan ursprungligen stack fram. Det enda som har betydelse är hur man pillar sina hår. Jag tycker om människor – på näsavstånd.

****