Nalle Puh ja popcorn-aivot

Viikonloppuaamu, paistan perheelle lettuja. Melko kiireetöntä puuhaa – samalla katselen Areenan tai SVT:n arkistojen aarteita tai kuuntelen podcastia. Jos kuuntelen, kuuntelen useimmiten yhteiskunnallisia aiheita. Joskus kuuntelen kuunnelmia tai lasten tarinoita. Tänä nimenomaisena aamuna kuuntelin Areenasta Nalle Puhia: Matti Pellonpään ja Kari Väänäsen lukemaa versiota A. A. Milnen mestariteoksesta. Puhin kommelluksiin tulee mukavasti anarkistista twistiä, kun asettaa ajatuksensa juoksemaan Väänäsen ja Pellonpää vainaan julkista habitusta ja tunnettuja rooleja vasten.

Yhtä kaikki, en ajatellut kertoa Nalle Puhista vaan huomiosta, jonka tein. Kärsivällisyyttäni koetellaan, aivojani on muovattu, accumbens-tumakkeeni asetuksia on muutettu, dopamiiniratani kierros on lyhentynyt olemattomiin ja impulssikontrolli on yhtä tasaista kuin päivä trampoliinilla.

Muutos ei toki ole käynyt nopeasti. Olen aina tykännyt tuijottaa TV:tä – jo silloin kun kanavia oli kaksi ja katseltavan sisällön tai kellonajan valintaan ei ollut mitään sananvaltaa. Että olisin aikani kuluksi veistellyt puu-ukkoja tai ollut vain jouten – ei kiitos. Minua kiehtoi kuvaruutu ja mitä sen toisella puolella tapahtui. Eikä sisällöllä ollut suurta väliä – saatoin liimautua tuijottamaan Marttojen ompelukerhon opetusohjelmaa tai dokumenttia tukinuitosta kuivalla maalla. Ei lainkaan väliä, kunhan sai dopamiinit virtaamaan. Toisin sanoen: olen alusta saakka ollut altis riippuvuuksille.

Osa riippuvuuksistani on ollut varsin tuhoisia itselleni ja ympäristöllekin. Osa taas hyvinkin tasapainottavia ja hyödyllisiä. Nyt siis havahduin siihen, että olen riippuvainen uudella tavalla – ja riippuvuus on muovannut aivojani. Kuunnelmasarjassa on 15 jaksoa, ja kunkin jakson pituus on noin kymmenen minuuttia, ±1–2 minuuttia. En päässyt ensimmäistä jaksoa edes puoleen väliin, kun huomasin tuskastuvani. Ärsyynnyin – mitä helvettiä nämä jaarittelevat, menkää asiaan! Olin selvästi sitä mieltä, että kerronnan rytmi oli aivan liian verkkaista, ja aivoni kaipasivat säpinää.

Samankaltaisen ilmiön olin havainnut itsessäni ennenkin. Kuuntelen yksin autolla ajaessa podcasteja tai äänikirjoja. Taannoin tein kerran viikossa työtä, joka vaati noin tunnin ajamista suuntaansa. Usein kuuntelin äänikirjoja. Aika tuntui haastavalta ja se ärsytti minua – en ehdi kuunnella kaikkea. Siispä kuuntelin 1,5-kertaisella nopeudella, että pääsisin kirjassa pidemmälle ja nopeammin loppuun. Tai kuuntelin Esa Saarisen luentosarjaa 1,5-kertaisella nopeudella ja sain mielestäni enemmän filosofiaa. Tarkemmin ajateltuna Saarisen filosofia muuttui nopeutettuna komediaksi.

Nalle Puh ei saanut minua uppoutumaan Puolen hehtaarin metsän elämään ja tunnelmiin, vaan popcorn-aivoni ottivat vallan. Mieleni teki tarttua puhelimeen ja alkaa skrollata somea, uutisia, googletella tai kysellä ChatGPT:ltä joutavia. Tärkeintä ei siis ole rauhoittuminen eikä rentoutuminen, vaan aivoille on saatava jatkuvaa lyhytsyötettä ravinteeksi. Näin ollen aivot ovat jatkuvassa pingispelissä itsensä kanssa – ja kun taidot kasvavat, pelikin kiihtyy.

Hinkkaa, klikkaa, toista… sellaistahan kosketusnäytöllinen elämä on. Emme malta pysähtyä asian äärelle, vaan tärkeintä on klikkausten määrä – siitä saa tyydytyksen. Ikään kuin enemmän olisi enemmän. Eikä "enemmän on kaaos" tai "vähemmän on enemmän". Kun nykyajan tiedonkulun ja -saannin mahdollisuuteen lisätään jakamisen mahdollisuus, ovat aivomme melkoisen tulituksen kohteena. Erinomaisen helppoa on menettää itsensä loputtomaan klikkausten ja tykkäysten suohon. Nykyinen tekniikka on valtava mahdollisuus – ja samalla valtava uhka.

Mielenkiintoista on seurata keskustelua somesta ja tekoälystä. Lienee selvää, että kieltojen aika meni jo, ja meidän tulee oppia elämään niiden kanssa. Nykyistä informaatio- ja viestintäympäristöä voisi helposti verrata alkoholiin ja sen asemaan yhteiskunnassa. Kaikki sitä käyttävät, ja osa käyttää itsensä hengiltä. Yhteiskunnan velvollisuus on harjoittaa politiikkaa, jolla ehkäistään ja torjutaan haittoja. Luodaan lainsäädäntöä ehkäisemään tekniikan mahdollistamaa rikollisuutta. Jyrkät kiellot ja tuomitseminen eivät ole näyttäytyneet koskaan oikein toimivana konseptina.

Nalle Puh sen minulle opetti: tärkeintä on havainnoida ja tunnistaa itseään. Toiseksi tärkeintä on, että Puolen hehtaarin metsä on kovin pieni ympäristö elettäväksi ja sosiaaliset kontaktit rajalliset – eli aika käy melko varmasti pitkäksi… paitsi jos ei muusta tiedä.

Keitän kupin kahvia, menen takapihalle aurinkoon, jatkan Nalle Puhin kuuntelua seuraavasta jaksosta. Tunti aikaa ennen kuin lapsi tulee koulusta.

Winnie the Pooh and the Popcorn Brain

It's a weekend morning, and I'm making pancakes for the family. A rather leisurely task – at the same time, I watch gems from Yle Areena or the SVT archives, or I listen to a podcast. If I do listen, it’s usually about societal issues. Sometimes I listen to radio plays or children’s stories. On this particular morning, I was listening to Winnie the Pooh on Areena – a version of A. A. Milne’s masterpiece narrated by Matti Pellonpää and Kari Väänänen. The adventures of Pooh take on a pleasantly anarchic twist when you set your thoughts to run alongside the public personas and well-known roles of Väänänen and the late Pellonpää.

But in any case, I didn’t intend to talk about Winnie the Pooh – rather, about an observation I made. My patience is being tested, my brain has been rewired, the settings of my nucleus accumbens have been tampered with, my dopamine pathways have been shortened to nothing, and my impulse control is as steady as a day on a trampoline.

Of course, this change hasn’t happened quickly. I’ve always liked staring at the TV – even back when there were only two channels, and you couldn’t choose the content or the time. Whittling wooden figurines or just being idle to pass the time? No, thank you. I was fascinated by the screen and whatever was happening on the other side. The content didn’t matter much – I could be glued to a Martta association’s sewing tutorial or a documentary about log floating on dry land. It made no difference, as long as I got my dopamine flowing. In other words, I’ve always been susceptible to addiction.

Some of my addictions have been quite destructive – to myself and to those around me. Others have been surprisingly balancing and even helpful. Now, I realize that I’m addicted in a new way – and this addiction has reshaped my brain. The radio play has 15 episodes, each about ten minutes long, give or take a minute or two. I didn’t even get halfway through the first episode before I noticed I was getting frustrated. I was annoyed – what the hell are they rambling on about, get to the point! I clearly felt that the pace of storytelling was far too slow, and my brain was craving stimulation.

I had noticed a similar phenomenon in myself before. When driving alone, I listen to podcasts or audiobooks. Some time ago, I had a weekly job that required an hour’s drive each way. I often listened to audiobooks. The time felt challenging and it annoyed me – I couldn’t get through everything I wanted to hear. So, I listened at 1.5x speed to get further into the book and finish faster. Or I listened to Esa Saarinen’s lecture series at 1.5x speed and thought I was getting more philosophy out of it. Upon closer reflection, Saarinen’s philosophy, sped up, turned into comedy.

Winnie the Pooh didn’t draw me into the life and atmosphere of the Hundred Acre Wood – instead, my popcorn brain took over. I wanted to grab my phone and start scrolling social media, checking the news, Googling, or asking ChatGPT nonsense. So, the goal wasn’t relaxation or unwinding – my brain just needed a constant stream of short stimuli as nourishment. As a result, the brain ends up in a constant ping-pong match with itself – and as your skills improve, the game speeds up.

Rub, click, repeat… that’s what touchscreen life is like. We can’t stop and focus – the number of clicks is what brings satisfaction. As if more is more. Not “more is chaos” or “less is more.” When you add the possibility to share to today’s access to information and communication, our brains are under pretty heavy fire. It’s incredibly easy to lose yourself in the swamp of endless clicks and likes. Modern technology is a tremendous opportunity – and at the same time, a massive threat.

It’s fascinating to follow the conversation about social media and artificial intelligence. It seems clear that the time for bans is long gone, and we must learn to live with them. Today’s information and communication environment could easily be compared to alcohol and its role in society. Everyone uses it, and some use it to death. It’s the responsibility of society to implement policies that prevent and mitigate harm. To create legislation that combats the crimes enabled by technology. Harsh bans and condemnation have never really worked as a concept.

Winnie the Pooh taught me this: the most important thing is to observe and recognize yourself. The second most important thing is that the Hundred Acre Wood is a rather small environment to live in, with limited social contacts – which means time will likely pass slowly… unless you don’t know any different.

I’ll make a cup of coffee, go out into the sun on the backyard, and continue listening to the next episode of Winnie the Pooh. An hour left before the kid gets home from school.