Uurnilla

Mies oli pukenut parasta ylleen ja kipusi vaimonsa jäljessä jalan kansakoulun mäelle. Pienen tehdaspitäjän tehdastyöläinen koki kunniatehtävänä käydä piirtämässä numeron äänestyslipukkeeseen ja pudottaa sen uurnaan. Vaikka äänestäminen väliin epäilytti – liekö sillä vaikutusta – tuntui kuitenkin selvältä, että jotain positiivista oli vuosikymmenten saatossa saatu aikaiseksi. Ei siitä kovin kauaa ollut, kun asioita oli ratkottu ampumalla; kuka punaiseen ja kuka valkoiseen pilkkaan. Miehen isäkin oli tiiliseinää vasten päästetty mielipiteistään. Tarina kyllä kertoi, että isä vuorostaan oli aktiiviaikoinaan napsauttanut ojanpohjalla luodin erään suurtilallisen takaraivoon. Ihan vain siitä syystä, että suurtilallisella oli paljon ja sen päälle oli vittumainen mies.

Tehtaan omistaja saapui kansakoululle autokyydissä, parhaimpiinsa pukeutuneena hänkin. Ei sillä, että äänestämällä hän kaipasi suuresti osansa paranevan, olihan hänellä yllin kyllin. Valtaakin. Sitä paitsi ajoittain käväisi mielessä, että kiittämätön systeemi on tällainen, joka tarvitsee tuekseen muutakin kuin hänen avunsa ja näkemyksensä. Sentään hän oli koulut rakentanut, asuntoja työläisille ja terveydenhoitoakin. Puhumattakaan höveliäisyydestä, että työntekijät saivat tehtaan joutosaaria vuokrata nimelliseen hintaan ja rakentaa kesämökkejä. Kyllä hän kyläläisistään huolen piti. Muistissa kuitenkin olivat sekasorron vuodet ja tietoisuus, että ehkä sittenkin oli syytä välttää ajatusta kaikkien olevan sidoksissa tehtaaseen. Saattoi kuitenkin olla suotuisampaa ruokkia ajatusta ihmisten vapaasta tahdosta ja osallisuudesta yhteiskuntaan. Lukenut mies oli taipuvainen ajattelemaan liberaalisti, isänsä kritiikistä huolimatta. Kerran hän oli rohjennut isälleen sanoa: ”Pitäisiköhän meidän palkata johtoportaaseen nainenkin, ja kyllä meidän on palkattava se kuulu suunnittelija, vaikka huhu kertoo hänen olevan homo.”

Ajatus demokratiasta toimivana ja tasapainottavana tekijänä tuntui kelpo vaihtoehdolta.

Samalle mäelle saapuivat papit ja kirkon työntekijät. Tilalliset ja palkolliset. Köyhät ja vaillinaiset. Kuka mitenkin tai kenenkin kyydillä kansakoululle taisivat. Rustasivat ehdokkaista mieleisensä numeron vaalilappuun ja pudottivat uurnaan.

Ehdokkaat olivat melko lailla tunnettuja ja nuhteettomiksi todettuja. Kai sinne joku moraaliltaan taipuisakin joukkoon mahtui, kenties tuli valituksikin. Toki yleisessä tiedossa oli, että kunnanvaltuuston saunailtoja tai valiokuntamatkoja Norjaan kalatehtaalle tai silloiseen Leningradiin ei järjestetty pelkästään kunnan etuja ajatellen.

Selvää kuitenkin oli, että äänestäjillä ja valituilla oli ajatuksen pohjavireenä tukea ja toteuttaa valtion viitoittamaa sosiaalipolitiikkaa. Niin sanottu hyvinvointimalli tuntui koituvan kansan ja sen edustajien hyödyksi. Puolueilla oli koko lailla selkeät asetelmat ehdokkailleen ja ajamilleen painotuksille yhteisessä kakussa. Kansankiihottajia ja verbaaliakrobaatteja toki esiintyi, mutta estradi oli rajallinen. Eli oli herätettävä luottamusta muutoinkin kuin kiihottamalla tai kiihottumalla. Vaikutti siltä, että vahvoistakin näkemyseroista huolimatta kokonaisuuden tasapainoisuus näytti tuottavan tulosta: koulutuksesta, terveydenhuollosta, infrastruktuurista, tuloerojen tasaamisesta ja perusturvan saatavuudesta huolehtiminen.

Vuosikymmeniä on tuntunut siltä, että olemme olleet matkalla kohti sivistystä ja moninaisuutta. Kunnat, kaupungit ja valtio ovat ainakin näytelleet tasapuolisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Viha, ennakkoluulot ja luokkajako tuntuivat hiljalleen väistyvän syrjään.

Kesäkuussa 2023 Suomessa haiskahti erikoiselle. Tuulten mukana viirit alkoivat liehua kovin mustina – sinistä en seassa erottanut. Edustajien teot ja sanat huokuivat menneisyyden pimeyttä. On vain me. Teitäkään ei ole, jos ette suostu ulosheittämään heitä; sen tekemällä kenties pääsette osaksi meitä. Viha ja vastakkainasettelu ovat todellisuutta.

Muistan, kuinka ensimmäisen kerran hälytyskellot soivat hypotalamuksessani. Populismin hedelmät perinyt lippalakin sovittaja marssitti näkyvästi kansanedustajaehdokkaaksi miehen, jonka pakaroissa pullisteli tatuoituna ”EXIT ONLY”, eikä puheissa ollut juuri enempää katetta. Muistan ajatelleeni, kuinka markkinat ovat nyt avattu mille tahansa markkinapuheelle ilman vastuuta ja soveliaisuutta – äänestäjän kelpoisuus laitetaan koetukselle. Niin kävi, että suuri joukko äänestäjiä kuvitteli, että äänestämällä narrin hoviin alamaisten asema paranee. Puoluejohtaja sai himoitsemansa näkyvyyden ja aseman markkinoilla. Tosin hän ei huomannut mahdollistaneensa juonittelijoiden pääsyn pesäänsä. Ehdokas tuli valituksi, ja ovi uudenlaiselle poliittiselle kielelle oli avattu. Kuten usein käy, niin tälläkin kertaa narri väsyi ilveilyynsä yksin, ja lopputulos oli traaginen. Pesä oli kuitenkin merkattu, ja käki saattoi munia munansa siihen.

Kunta- ja aluevaalit näyttäytyvät erityisen tärkeinä tänä keväänä. Gallupit antavat ymmärtää, että kansa on tullut katumapäälle ja käki on paljastettu. Mielenkiinnolla odotan tulosta. Kansalaisena toki huolettaa etenkin aluevaltuustojen mahdollisuus vaikuttaa, jos valtio laulaa eri laulua kuin alueiden tavoitteet. Kunta- ja kaupunkitasolla äänestystulos saattaa antaa mahdollisuuksia inhimillisemmän konsensushengen paluuseen.

Äänestäjänä pohdin, kuinka päätän ääneni suunnan. Ympäristö äänen muodostukselle on muuttunut valtavasti muutamassa vuosikymmenessä. Puolueiden asemoituminen ideologisesti ei ole helppoa. Kansalaisten jako lokeroihinsa ei ole lainkaan selvää eikä yksiselitteistä. Marxin teeseillä ei nykyaikana ole muuta merkitystä kuin toimia viihdekirjallisuutena ja oivallisena kuvauksena teollistumisen ajan äkkipikaisuudesta (lue: muutoksen nopeudesta). Erilaiset jakolinjat ihmisten välillä ovat pitkälti mielikuvituksen tuotetta. Nykyisen tiedonsaannin aikana löydämme helposti perusteluja ja näkemyksiä mihin tahansa kysymykseen. Meidän valintamme on, millä tulokulmalla haemme perusteluja. Olimme jo matkalla kohti diversiteetin oivallusta ja hyväksyntää; meidän on päätettävä, haluammeko opetella sanoja ja määritelmiä, joita ei saa sanoa, vai luoda ja jatkaa tietä toistemme hyväksynnälle ja moninaisuudelle – kutsun sitä harmoniaksi.

Voimme toki antaa äänemme narsistisille, huomionkipeille ja keinoja kaihtamattomille vihanlietsojille, joiden substanssi on lopulta kovin ohut. Tällöin täytyy muistaa, että tulemalla valituiksi he saavat pääsyn koneistoon, joka mahdollistaa heidän ei-osaamisensa, mutta samalla kasvattaa heidän substanssiaan koneiston tukemana (lue: virkamiesten osaamisella).

Kun siis ehdokas vaikuttaa kutittavan mielihyväkeskustasi, pysähdy ja punnitse, oletko saamassa todellakin sen, minkä puolesta tunnet ylpeyttä. Vai oletko äänestämässä tunnistamattomia pelkojasi tai punnitsemattomia tietojasi? Äänen antaminen on vastuuta – vitsinäkin. Epäilemättä on totta, että esiintymällä vaipoissa ja hakemalla huomiota keinolla millä hyvänsä sitä myös saa. Mutta onko sinun asemasi, turvasi, taloutesi, hyvinvointisi parantunut? Epäilen.

Kun äänestämme Exit Only , vaippaperformanssia tai väkivaltafantasioita, on mahdollista, että saamme äänellemme vastinetta – mutta voi myös käydä niin, että kun leikkii tulella, uurnaan jää lopulta vain tuhkaa.

At the Ballot Box

The man had dressed in his best clothes and followed his wife up the hill to the village school on foot. A factory worker in a small industrial town, he considered it an honor to mark a number on the ballot and drop it into the urn. Although he sometimes doubted whether voting truly made a difference, it was clear that some progress had been made over the decades. It wasn’t that long ago that conflicts had been settled with bullets—some aimed at red targets, others at white. Even his own father had been executed against a brick wall for his opinions. Then again, the story also told that his father, in his activist days, had put a bullet in the back of a wealthy landowner’s head—just because the man had a lot and, on top of that, was an insufferable bastard.

The factory owner arrived at the school by car, dressed in his finest as well. Not that he expected voting to improve his situation much—he already had more than enough. Power, too. Occasionally, he wondered whether this ungrateful system, which demanded more than just his contributions and insights, was really worth it. After all, he had built the schools, provided housing for workers, and even arranged healthcare. Not to mention his generosity in allowing employees to rent factory-owned islands for a nominal fee to build summer cottages. He took care of his people. But he also remembered the years of chaos and knew that perhaps it was better not to think of everyone as tied solely to the factory. It might actually be wiser to nurture the idea of people’s free will and participation in society. A well-read man, he tended toward liberal thought, despite his father’s criticism. Once, he had even dared to say to his father: “Perhaps we should hire a woman for the management team, and yes, we must employ that renowned designer, even if rumors say he is gay.”

The idea of democracy as a functioning and balancing force seemed like a reasonable option.

The same hill saw priests and church workers arrive. Landowners and farmhands. The poor and the disabled. However they could, and however they were transported, they made their way to the village school. They wrote down the number of their chosen candidate and dropped their ballots into the urn.

Candidates were mostly well-known and deemed respectable. Perhaps a morally flexible one slipped through, maybe even got elected. Everyone knew that municipal council sauna nights and committee trips to Norwegian fish factories or Soviet Leningrad were not arranged purely in the municipality’s best interests.

Nevertheless, it was clear that both voters and elected officials shared a fundamental understanding of supporting and implementing the state’s social policies. The so-called welfare model seemed to benefit both the people and their representatives. Political parties had relatively clear positions for their candidates and their share of the collective pie. There were demagogues and verbal acrobats, of course, but the stage was limited. Gaining trust required more than just inciting or getting incited. Despite strong differences in opinion, the overall balance seemed to yield results: care for education, healthcare, infrastructure, income equality, and basic security.

For decades, it felt like we were moving toward civilization and diversity. Municipalities, cities, and the state at least played the part of fairness and justice. Hatred, prejudice, and class divisions seemed to be gradually fading away.

Then, in June 2023, something in Finland began to smell peculiar. Carried by the wind, banners started to flutter in the air, dark as night—I could see no blue among them. The words and actions of representatives reeked of the darkness of the past. There was only us. You did not exist unless you agreed to cast them out; by doing so, you might gain entry into us. Hatred and division had become reality.

I remember the moment the alarm bells first rang in my hypothalamus. A cap-wearing heir to the fruits of populism proudly marched a man into a parliamentary candidacy—a man with EXIT ONLY tattooed on his buttocks and not much more substance in his speeches. I remember thinking that the marketplace was now open to any rhetoric, devoid of responsibility and decency—the voter's qualification was being put to the test. And so it happened that a large number of voters imagined that by electing a jester to the court, the subjects' conditions would improve. The party leader got the visibility and position he craved in the marketplace. However, he failed to notice that he had allowed schemers into his nest. The candidate was elected, and a door was opened to a new kind of political language. As is often the case, this time too, the jester grew weary of his antics, and the outcome was tragic. But the nest had already been marked, and the cuckoo was free to lay its eggs there.

This spring, municipal and regional elections appear particularly important. Polls suggest that the people have had second thoughts, and the cuckoo has been exposed. I await the results with interest. As a citizen, I am concerned about the ability of regional councils to influence policies if the state sings a different tune than the regions’ goals. At the municipal and city levels, election results might offer opportunities for the return of a more humane consensus.

As a voter, I reflect on how to direct my vote. The environment in which we form our political opinions has changed drastically over the past few decades. Ideologically positioning political parties is no easy task. The classification of citizens into clear-cut groups is neither simple nor one-dimensional. Marx’s theses today serve little more than as entertainment literature and as an insightful depiction of the industrial era’s impulsiveness (read: the rapid pace of change). The divisions between people are largely products of imagination. In this age of information accessibility, we can find justifications and perspectives for any argument. The choice is ours: from which angle do we seek validation?

We were already on a path toward an understanding and acceptance of diversity; now, we must decide whether we wish to learn lists of forbidden words or forge ahead toward mutual acceptance and plurality—I call this harmony.

Of course, we can cast our votes for narcissistic attention-seekers, fearmongers who spare no means, and opportunists with little real substance. If so, we must remember that by being elected, they gain access to the machinery that enables them to continue their incompetence while the system (read: the expertise of civil servants) props them up.

So when a candidate tickles your pleasure center, pause and weigh your choice: Are you truly securing something that fills you with pride? Or are you voting out of unexamined fears or uninformed assumptions? Casting a vote is a responsibility—even as a joke.

There is no doubt that by wearing diapers and seeking attention by any means necessary, one will get it. But has your status, security, financial situation, or well-being improved? I doubt it.

When we vote for Exit Only , diaper performances, or violent fantasies, there is a chance we will get what we asked for. But it is also possible that, in playing with fire, we will find nothing left in the ballot urn but ashes.