Melankolian halvaannuttamat kasvot

Pienet pojat, taaperoiset, suloiset pörröpäät juoksevat ja hihkuvat elämänriemua. He hihkuvat iloa vanhemmistaan ja sisaruksistaan, juoksevat vielä vailla sanojen kahleita, kommunikaation alkuhämärässä. He nostavat sormensa ilmaan ja hihkuvat: "one, two, three!" Illan päätteeksi he kiipeävät isien syliin, juovat iltamaitonsa, kietoutuvat unen lämpöön. Isät hymyilevät, silittävät pieniä kasvoja, hyräilevät hiljaa: "Nuku, nuku nurmilintu, väsy, väsy västäräkki…" He hymyilevät ja kuiskivat lempeitä, kunnes lapset vaipuvat uniin – mutta hymyt ovat pelon, häpeän ja vihan kiristämiä.

Kuinka valaa lapseen usko maailman hyvyyteen ja kirkkauteen, kun todellisuus painaa vanhemmuuden raskaaksi, kun virheet ja vääristymät musertavat harteille? Miten kantaa tietoisuus siitä, että tulevaisuuden rakennuspalikat ovat enemmän henkistä kuin aineellista pääomaa? Vailla asemaa, vailla varallisuutta, vanhemmalla ei ole kaikupohjaa turvallisuudelle. Keskiluokkaisuus on illuusio, valheille ja velalle rakennettu harhakuva, mutta samalla se on tehokas väline kuuluvuuden tarpeelle – halulle olla osa parempaa väkeä. Tämä illuusio ruokkii kateuden ja kilpailun noidankehää, jossa älyllisyys ja tasa-arvo jäävät paitsioon. Sinä ja lapsesi olet vain niin arvokas kuin instrumentaalinen arvosi antaa myöten.

Instrumentaalinen arvo – sanapari, jonka olen lainannut eräältä yhteiskunnallisesti arvostetulta "instrumentilta". Mutta instrumentiksi on vaikea kutsua ihmistä. On melko varmaa, että sellaisen ajattelun katoaminen olisi helpotus inhimillisyydelle. Ja kenties pelottavinta tässä ajatuksessa on keskinkertaisten halu uskoa siihen – uskoa omaan korkeampaan instrumentaaliseen arvoonsa, sokeana oman keskinkertaisuutensa heijastukselle.

Houkuttelevaa on ajatella, että humaani ja altruistinen maailmankäsitys on se perintö, jonka lapselleen haluaa jättää. Ajatus, josta haluaa pitää kiinni kynsin ja hampain. Kenties lapsen osoittama rakkaus on suurinta, mitä ihminen voi koskaan kuvitella – haurasta, mutta pyhää, suojeltavaa ja ylläpidettävää. Kouluikäiset pyytävät nukkumaan mennessään: "silitä", ja taaperot kiipeävät yöllä herättyään isän kainaloon nukkumaan. He luottavat, he tukeutuvat, he ojentavat pienen kätensä varmana siitä, että joku tarttuu. Mutta maailman paine tarttuu heihin varhain.

Maailma – se on liian suuri käsite lapselle. Rajattakoon se siis: yhteiskunta. Se, jossa kasvamme, jossa lapsemme kasvavat. Sinä, joka huokaat suurta isänmaallisuutta ja rajattua erinomaisuutta – väitän sinua rajalliseksi. Rajallisuutesi näkyy sanoissasi, joissa synonyymi sanalle "rajat" on "kansallinen". Maantieteelliset rajat on piirretty sopimuksin, ja liian usein ne on piirretty uudelleen väkivalloin. Liian usein rajojen perusteeksi kelpaa etnisyys, uskonto, ihonväri tai muu ennakkoluuloin rakennettu muuri.

Tuudittaudumme demokratian makeaan valheeseen, hillomunkin sokeriseen kuorrutukseen, olettaen, että sisus on aina yhtä makeaa. Kunnes huomaamme, että ääntämme ei enää kuulu ja kädessämme on kuiva korppu ilman sokeria.

Vaikeaa on yksilön, isän, kohdata menneisyys ja tulevaisuus, kun vuosikymmenten vaikeneminen ja sinisilmäisyyden petos repivät sydäntä. Sinisilmäisyys ei ole kansallinen ominaispiirre vaan naiiviutta, välinpitämättömyyttä, asioihin tarttumattomuutta – hölmöyden kaapuun käärittyä uskoa hyvään. Yhteiskunta on ollut mukana muovaamassa tätä uskoa, antanut toivoa hyvinvoinnista niukkuudessakin.

Sanon sitä sosiaaliseksi oikeudenmukaisuudeksi. Hyvinvointivaltioksi, joka pyrkii tukemaan yksilöä kollektiivisesti, riippumatta hänen kyvyistään tai kyvyttömyydestään. Jokainen syntynyt on osa tätä yhteiskuntaa. Syntymätodistus tai passi eivät määrittele ihmisarvoa kannustinringissä. Kannustin on mahdollistava, ei koskaan poissulkeva. Leivän pois ottaminen ei kannusta – se murskaa. On niitä, jotka väittävät sen kannustavan, mutta ihmisarvon riistäminen ei ole kannustin. Se on rikos, se on julmuutta. Ilman selityksiä.

Vuosikymmenet ovat kuluneet, ja naiivi usko on valunut pois kuin esirippu laskeutunut . Jäljelle jää vain yksinpuhelu, näyttelijän yksinäisyys, ja esiripulle sähähtelevän introvertin katkera kuiskaus – "idiootit."

Mutta ei se ole aivan näin ankeaa. Älyllinen ja tiedostava ihminen joutuu väistämättä pohtimaan katkeruuttaan ja osattomuuttaan laajemmassa kontekstissa. Ei ole yksinkertaista ottaa kaikkea omalle kontolleen – ei onnistumisia eikä epäonnistumisia. Kaikki, mitä saavuttamme, on yksilön ominaisuuksien lisäksi ympäristön muovaamaa. Myrkyllinen on se ympäristö, joka ei näe omaa vajavaisuuttaan. Lohdullinen taas on se, joka rakentaa laitumia karsinoiden sijaan.

Isät epäonnistuttuaankin kykenevät luomaan lapsilleen illuusion turvasta – mutta vain niin kauan kuin toivon kipinä palaa heidän silmissään. Jos me yhteiskuntana päätämme, että ihmisellä on vain instrumentaalinen arvo, olemme jo kaivaneet haudan ihmisyydelle.

Pienet pojat, taaperoiset, suloiset pörröpäät juoksevat ja hihkuvat elämänriemua. He hihkuvat iloa vanhemmistaan ja sisaruksistaan, juoksevat vielä vailla sanojen kahleita. He nostavat sormensa ilmaan ja hihkuvat: "one, two, three!" Illan päätteeksi he kiipeävät isien syliin – mutta isät eivät enää kykene lukemaan iltasatua. He tuijottavat mykkinä pimeyteen. Heidän kasvonsa ovat melankolian halvaannuttamat.

The Paralyzed Face of Melancholy

Little boys, toddlers with tousled hair, run and squeal with the pure joy of life. They squeal with delight at their parents and siblings. They squeal and run, still without the bridge of words to connect their communication. They run, pointing their fingers in the air, shouting, "One, two, three!"

At the end of the evening, they climb into their fathers' laps for a bedtime story, sipping their evening milk. It is time to sleep, to gather strength for the joys of tomorrow. Their fathers smile, stroke their hair, and quietly hum into their sons' ears:

"Sleep, sleep, little bird, rest, rest, wagtail…"

They smile and whisper gentle words until their children drift into sleep, trusting in the certainty of tomorrow.

Yet their smiles are strained—tightened by fear, shame, and anger.

How do you instill in a child the trust that the world is good and bright when parenthood itself is gnawed away by the weight of reality, by the crushing burden of one’s own mistakes and distortions? How do you teach hope when all you can offer as the foundation for a future is the fragile scaffolding of inherited ideals, the intangible wealth of emotional capital?

For those without status or financial security, the surrounding society offers no resonance for a parent’s longing to provide safety. Middle-class stability is an illusion built on debt and convenient lies—yet it is an effective tool, creating the relentless need to belong to the better crowd. The illusion breeds envy, competition, and an endless cycle of insecurity, leaving no space for true intellect or equality.

You and your child are only worth as much as your instrumental value allows.

I borrowed the concept of instrumental value from a certain individual, an "instrument" elevated by society onto a pedestal. Let’s put it bluntly: to use the term human for such a person is difficult. And to be clear—the disappearance of someone who thinks this way, whether from power or existence itself, would, in purely instrumental terms, be a relief to human dignity.

The most terrifying aspect of the idea that a human is merely an instrument is that mediocrity will always cling to the notion—believing it to be true. And in their mediocrity, they believe themselves to hold a higher instrumental value.

It is tempting to think that a humane and altruistic worldview is the most important lesson to pass on to a child. One clings to that thought. Perhaps it is true that the love a child gives is the purest love a human can imagine—something to be nurtured, protected.

School-aged children, before falling asleep, whisper: “Stroke my hair.” Toddlers, waking in the middle of the night, crawl into their fathers’ arms for comfort. They trust fully, leaning into the parent’s ability to receive and return the love meant to keep them safe.

Yet a human being’s strength and fragility are shaped by forces beyond a parent's individual emotional or material capacities. The world in which we live applies pressure early.

But "the world" is too vast a concept for a child—so let’s narrow it down.

The society we live in shapes a child’s growth.

And you, the one who exhales grand proclamations of nationalism and superiority, I claim that you are the one who is limited. That is why your vocabulary, your understanding, reduces the word border to mean nation.

Geographical borders have been drawn through treaties. More often, they have been redrawn through violence. All too frequently, the justification for these divisions has been ethnicity, religion, skin color, or some other prejudice cloaked as reason.

We lull ourselves into believing in the sugar-coated doughnut of democracy—assuming that as long as it looks sweet, the filling must always be there. We tell ourselves that democracy ensures every voice is heard.

Until we realize that our voices have been silenced. Until we find ourselves chewing on stale crust without sugar.

For a father, confronting the past—and even more so, the future—after decades of silence and naïveté is a brutal reckoning. And in this case, naïve does not mean innocent but rather careless, indifferent, willfully blind, and foolishly complacent.

From a human perspective, this means that society has shaped a belief in well-being—even in scarcity. Despite one’s upbringing or environment, society has been a positive force against the bitterness of melancholy.

I call that social justice or the welfare state—a system that strives to collectively support an individual’s material and, above all, intellectual wealth, regardless of their abilities or shortcomings.

And who is counted as a member?

Anyone who has been born.

A birth certificate or passport should not define a person’s worth within the economic machinery. True incentive enables—it does not exclude.

To put it simply: taking bread away from a person does not encourage them.

Yet some will always try to justify deprivation as motivation.

But stripping away human dignity is not an incentive.

It is, at its core, a crime—and in its first instance, an act of cruelty.

No justification required.

Decades have passed. The curtain of naïve faith has fallen.

What remains is monologue. The loneliness of the actor. The bitterness of the introvert hissing at the curtain—“Idiots.”

Yet, the situation is not entirely so bleak, nor one-sided.

An intellectual, self-aware person is forced to confront their own bitterness, their sense of exclusion, in its full complexity. It is too simple to take all the blame—or all the credit—for oneself.

Every failure, every success, is shaped not only by individual qualities but by the surrounding environment.

A toxic environment is one that refuses to acknowledge its own deficiencies.

A redeeming environment is one that builds open fields rather than fences.

Even failed fathers can create the illusion of a safe world for their children—but only for as long as they still believe that the world itself can be safe.

If, as a society, we decide that a human’s worth is measured solely by their instrumental value, then we have already dug the grave of humanity.

Little boys, toddlers with tousled hair, run and squeal with the pure joy of life. They squeal with delight at their parents and siblings. They squeal and run, still without the bridge of words to connect their communication. They run, pointing their fingers in the air, shouting,

“One, two, three!”

At the end of the evening, they climb into their fathers’ laps—

Fathers who can no longer read bedtime stories.

Fathers who sit in silence, staring into the darkness.

Fathers whose faces are paralyzed by melancholy.