9. Suvivirttä ja suvaitsevaisuutta

Ala-aste ikäinen tyttäreni kysyi poikamme päiväkodin kevätjuhlassa : ” Voivatko myös ET:t kuunnella suvivirttä ? ” Kysymys hämmästytti, tuntui vieraalle. Meinasin vastata – voivat. Välittömästi tajusin moisen vastauksen vaihtoehdottomuuden. Vastaus olisi kummunut sisuksistani, muistoistani. Suvivirttä veisattiin kyselemättä, kritisoimatta ja jos joku sattui olemaan erimieltä veisuun alleviivausten kanssa; en muista kuulleeni tai lukeneeni kalabaliikkia syrjinnästä.

Vastasin tyttärelleni nopeasti kyhätyn vastauksen, joka kenties kumpusi arvoistani. ” Kyllä minusta voivat , kuten kaikki muutkin uskontokunnat. Etenkin kun kyseessä on vain ensimmäinen säkeistö jossa ei mainita Luojaa. Ajattelen virren olevan kaunis kappale ja osa perinteitä. Hyvä on kuitenkin käydä keskustelua asioista ja tärkeintä on kunnioittaa tosiamme ja kivasti on minusta muut uskontokunnat tai uskonnottomat huomioitu laulettaessa vain ensimmäinen säkeistö. ”  - Niinpä  ; kuului vastaus.

Jäin asiaa pohtimaan. Kyllä , kysyttäessä vastaan olevani kristitty. Kirkollisveron maksan, kirkossa harvemmin käyn. Maksan ensisijaisesti siksi, että luotan kirkon taipumukseen budjetoida ponnisteluja vähäosaisemmankin suuntaan. Ei, en suostu asettamaan itseäni monimutkaisen kristillisen tai muunkaan uskontokunnan debatin alttarille; siihen ei minulla riitä sanavarastoa. Parituhatta vuotta rapia ovat minua paljon viisaammat ponnistelleet Jumaluuden parissa ja vieläkään ei yhtenäistä näkemystä ole monestakaan seikasta , joita Jumalan tahdoksi mielletään , kirjataan ja lausutaan. Puhumattakaan filosofisista suunatuksista ; kymmeniä helposti ja elämänohjeiksi löytyy humanismista sadismiin.

Olen melko vakuuttunut ettei suvivirsi tehnyt kenestäkään fudamentalistia tai ateistia ja jos teki niin väitän asetuksissa olleen jo valmiina peukku sille. Suvivirsi väännettynä nationalismin tai ateismin miekaksi tuntuu vastenmieliselle ja polkee niiden ihmisten kokemusta tai tahtoa, jotka kokevat virren kauniina muistona tai symbolina ajasta. Sellaisena kannatettava , mutta suvivirrellekin on annettava mahdollisuus kunnialliseen elämään tai kunnialliseen väistymiseen kevään kinkereistä. On melko varmaa , että suvivirsi jonain päivänä on muisto vain. Mikään ei ole ikuista

Itse värssyhän on peräisin saksalaisesta Simon Dachin kansanlaulusta ja rakkausrunosta   ”Ännchen von Tharau”  noin  vuodelta 1636 ja alkuperäinen tarina oli hääruno ystävälle. Samalla vuosisadalla Heinrich Albert teki sanoihin sävelen. Sävelmää alettiin käyttää myöhemmin hengellisissä virsissä ja mutkien kautta päätyi Elias Lönnrotin suomentamaksi 1886 virsikirjaversioon ja matkan varrella virsikirjakomiteat tiettävästi muokkailleet. Kevätjuhlissa sitä on tiettävästi veisattu siitä saakka. Kunnioitettava perinne ja sellaisena arvo annettava.

Kansallista identiteettiä siis veisataan laina keuhkoin rusinoita pullasta nationalistin kurkkuun tunkien. Hieman tylysti ilmaistu , tiedän ja suotakoon anteeksi. Väitän , että yksilö joka kovin tiukkaan tarttuu minkä hyvänsä symbolin liepeeseen,  rakentaa identiteettinsä ja uskollisuutensa sen varaan on altis manipuloitavaksi ja syöksymään kalliolta pillipiiparin perässä. Lohdullista on kuitenkin kuinka helposti saatamme luiskahtaa identiteetiltämme ja luovuttaa pyhät asiamme muualle. Ethän olisi uskonut , että sauna on luovutettu ruotsinsuomalaisten omaisuudeksi ja he myivät sen Ruotsiin. Sanokaa mun sanoneen tulevana juhannuksena jokaisessa niemennokassa ja notkelmassa tämän tasavallan juhannussaunassa hoilataan suomalais-norjalais yhteistyönä tekemän Koskenkorva liukasteöljyn voimalla – BARA , BADA , BASTU, PERKELE !

Tyttäreni kanssa jatkoin myöhemmin keskustelua asiasta ja havainnoin itseäni. Kenties paras oppi ja suuntaus on jakaa hänen kanssaan kristillisyys tiettyä varovaisuutta noudattaen. Ikätaso huomioiden. Koulussa valintamme on osallistua uskonnon opetukseen, kotona välittyy kristillinen traditio ja sen kunnioittaminen. Fundamentaalisuutta välttäen suotakoon lapselle lapsen mieli ja lapsen tapa hakeutua paikalleen tässä monimutkaisessa maailmassa. Isänä veisaan vahvaa minuutta ja ekumeniaa.

” Jo joutui armas aika ja suvi suloinen,
kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen.
Nyt siunaustaan suopi taas lämpö auringon,
se luonnon uudeks luopi, sen kutsuu elohon.”

 9.Of Summer Hymn and Tolerance

My elementary school-aged daughter asked at my son’s daycare spring celebration: “Can the  life stance education kids listen to the summer hymn too?”
The question surprised me. It felt foreign.
I was about to answer – of course they can.
But I immediately realized how automatic that answer would have been. It would have come from somewhere deep inside me, from my memories. The summer hymn used to be sung without question, without criticism. And if someone disagreed with the singing and its emphases—I don't recall hearing or reading any uproar about discrimination.

I gave my daughter a hastily crafted answer, likely shaped by my values:
“Yes, I think they can—just like all other religions. Especially since only the first verse is sung, and it doesn’t mention the God. I think the hymn is a beautiful piece and part of our tradition. But it’s good to have discussions, and most important is to respect each other. I think it’s a nice gesture that only the first verse is sung to include other religions and those without religion.”
“Right,” she replied.

I kept thinking about it. Yes, if asked, I say I’m a Christian. I pay church tax, though I rarely go to church.
I pay mainly because I trust the church’s tendency to allocate funds toward helping the less fortunate.
No, I won’t place myself on the altar of complex theological or doctrinal debates; I don’t have the vocabulary for that. For over two thousand years, minds much wiser than mine have struggled with the divine, and still, there’s no consensus on many things considered God’s will, recorded and declared as such. Not to mention philosophical directions; dozens can easily be found, ranging from humanism to sadism.

I’m fairly convinced the summer hymn hasn’t turned anyone into a fundamentalist or an atheist. And if it has, I’d argue the settings were already tuned that way.
Twisting the summer hymn into a weapon of nationalism or atheism feels distasteful—it tramples the experience and intent of those who view the hymn as a beautiful memory or symbol of a time.
As such, it’s worthy of support. But even the summer hymn deserves a chance at a dignified life—or a dignified departure from spring festivities.
It’s quite certain that one day, the summer hymn will be nothing more than a memory. Nothing is eternal.

The verse itself originates from the German folk song and love poem Ännchen von Tharau by Simon Dach, around 1636—a wedding poem for a friend. In the same century, Heinrich Albert composed the melody.
The tune was later adopted for religious hymns and, through various twists, ended up translated into Finnish by Elias Lönnrot in 1886 for the hymnbook. Along the way, it’s said the hymnbook committees made some adjustments.
Reportedly, it’s been sung at spring festivities ever since.
A respectable tradition, and as such, deserves value.

So we sing our national identity with borrowed lungs, stuffing nationalist throats with raisins picked from a borrowed bun.
A bit harshly put, I know, and may I be forgiven.
But I argue that a person who clings too tightly to any symbol, building their identity and loyalty around it, is easily manipulated—ready to follow the pied piper off the cliff.
The comforting part is how easily we may slip from our identities and hand over our sacred matters elsewhere.
Would you have believed that the sauna has been handed over to the Swedish Finns and they sold it to Sweden?
Mark my words: this coming midsummer, at every cape and hollow in this republic’s midsummer saunas, people will be shouting in Finnish-Norwegian collaboration, fueled by Koskenkorva used as lubricant oil:
“BARA, BADA, BASTU, PERKELE!”

Later, I continued the conversation with my daughter and began observing myself.
Perhaps the best way and direction is to share Christianity with her gently and cautiously. Taking her age into account.
In school, we’ve chosen to participate in religious education; at home, the Christian tradition and its respect are part of our lives.
Avoiding fundamentalism, the child should be allowed a child’s mind and a child’s way to find their place in this complex world.
As a father, I sing of strong selfhood and ecumenism.

"Behold, the time so lovely, and summer sweet is here,
with flowers every meadow and grove again grows dear.
Now sunshine warmly blesses, and life anew does spring,
as nature, fresh and verdant, wakes to the call of spring."