44. Musteläiskätesti

”1800-luvun lopun Sveitsissä koululaisilla oli tapana huvitella itse tehdyillä symmetrisillä mustekuvioilla.
Eräs zürichiläinen lapsi oli mustetahraleikeistä niin haltioissaan, että sai koulukavereiltaan lempinimen ”Kleck”. Saksan kleckern tarkoittaa läikyttämistä tai tahrimista, ja Klecksographie on menetelmä, jolla mustetahroista tehdään taidetta.
Oikealta nimeltään Kleck oli Hermann Rorschach. 1900-luvun puolella hänestä kasvoi psykiatriaan erikoistunut lääkäri. Rorschach päätti yhdistää mustetahransa jungilaiseen psykoanalyysiin.”
(Suomen Kuvalehti 5/2023)

****

Hyvän tovin on mieltäni kuormittanut psyyken vaaka ja sen kallistumat. Kuinka pärjätä yksilönä kuormituksen alla, ja kuinka se suuntautuu tai heijastuu ympäröivään elintilaan? Jos väsy ei poistu nukkumalla tai mieli ei laula hoosiannaa, miten silloin näyttäytyä ympäristölleen? Kuinka ympäristömme reagoivat yksilön tunne-elämään – tai psyyken kuormitukseen?

****

Jalka on poikki: se kipsataan ja kuljetaan aikansa kainalosauvojen varassa. Kipsi ja kainalosauvat ovat selkeä indikaattori siitä, että yksilöllä on nyt hankalaa juosta. Emme siis kysy hänen osallistumistaan ensi viikolla juostavaan työpaikan TYKY-viestiin, vaan surkuttelemme hissin puuttumista ja parhaimmillaan tarjoamme apua selkärepun kantamiseen portaiden yläpäähän. Jalan kipsaamisen tarve on todettu röntgenkuvasta; porattu, pultattu ja kipsattu. Näin toimitaan useimpien fyysisten oireiden kanssa: tutkitaan luotettavin menetelmin ja hoidetaan tutkimuksin ja kokein todennetuilla keinoilla.

****

Entä sitten mielensairaudet, häiriöt ja oireilut? Psykiatria ja psykologia kilvan tuottavat hoitomuotoja. Ympäristömme suoltaa diagnooseja perustuen omiin näkemyksiinsä. ”Kylläpä vituttaa” -tokaus työpaikan kahvitauolla aiheuttaa mitä moninaisimpia reaktioita: yksi tietää taudinkuvan, koska itsellä on samat oireet; toinen juoruaa tauon jälkeen työkaverille vitutuksen johtuvan laiskuudesta; kolmas huolestuu syistä; neljäs pelästyy, mitä on itse tehnyt; viides ei halua moista tuotavan kahvitauolle; kuudes kiinnostuu katosta; seitsemäs ajattelee sen olevan itse aiheutettua – ja niin edelleen. Kokeile vaikka reaktioita: päivitä someen sairaalavuoteelta odottamassa tekonivelleikkausta tai odottamassa terapeutin vastaanottoa helpotusta ahdistukseen.

****

Erityisesti minua kiinnostaa tietää, kuinka sallimme toisillemme virheet ja niiden tuomat seuraamukset. Maailma ympärillämme näyttää pelottavasti olevan luisumassa kohti kollektiivista kognitiivista dissonanssia. Kun maailma näyttäisi ajautuvan mielettömyyksien, väkivallan ja alistamisen suuntaan – vain valituille on tilaa – yksilön ongelmat eivät enää ole relevantteja. Kiinnostuksemme yksilöä kohtaan yksilönä on menettämässä merkityksensä. Meitä ollaan asettamassa janalle, jolla poikkeamia ei suvaita.

****

Mielen liikkeemme ovat kautta aikain olleet vaikeasti tulkittavissa, ja häiriöiden kanssa toimiminen erityisesti. Pyrkimys olla poikkeamatta joukosta on saanut meidät harrastamaan mitä moninaisimpia henkisen akrobatian liikkeitä. Säilyttääksemme paikkamme hyväksyttävien joukossa olemme valmiita ummistamaan silmämme moraalittomuudelta ja julmuudelta, kunhan ne on perusteltu riittävällä auktoriteetilla ja vahvistettu väkivaltakoneistolla. Huomionarvoista on, että kovin usein tämä koneisto on suunnattu ”omia” vastaan riittävän pitkään jatkuneen verbaalisen ehdollistamisen seurauksena.

****

Yhteiskunnat ovat ottaneet oikeudekseen diagnosoida kansalaisiaan ja heidän psyykettään. Lääkäreille on suotu valtuudet määrätä kansalainen pakkohoitoon, mikäli tämän katsotaan olevan vaaraksi itselleen tai muille. Valtuudet eivät kuitenkaan näytä ulottuvan kaikkein sairaimpien yksilöiden diagnosoimiseen, saati hoitoon ohjaamiseen.

****

Vallan pönkittäminen työkyvyttömälle yksilölle joukon toimesta on käsittämätön paradoksi. Meillä on lukemattomia esimerkkejä siitä, kuinka työkyvytöntä yksilöä ei tunnusteta työkyvyttömäksi – syystä että… niin, mistä syystä?

Olisiko aika tehdä ihmiskunnalle musteläiskätesti ja todeta akuutti hoidontarve?

****

Kuva blogitekstin alussa on 19.2.2025 3-vuotiaan poikani kanssa piirretty ”musteläiskä”, nimeltään Maailman kaikkeuden sininen sydän.
Tulkinta on, että emme ole hoidontarpeessa.

44. Inkblot Test

At the end of the 19th century in Switzerland, schoolchildren used to amuse themselves by creating symmetrical inkblot images. One child from Zurich was so fascinated by these inkblot games that his classmates nicknamed him “Kleck.” The German word kleckern means to spill or blot, and Klecksographie refers to a method of creating art from inkblots. The boy known as Kleck was, in fact, Hermann Rorschach. In the early 20th century, he became a physician specializing in psychiatry and decided to combine inkblots with Jungian psychoanalysis.

****

For some time now, my thoughts have been occupied by the balance of the psyche and its tilts. How does one cope as an individual under strain, and how does that strain orient itself or reflect into the surrounding living space? If fatigue does not disappear with sleep, or if the mind does not sing hosannas, how should one then appear to others? How does our environment react to an individual’s emotional life – or to psychological overload?

****

A broken leg is put in a cast, and for a while one moves with crutches. The cast and crutches are a clear indicator that running is currently difficult. We do not ask this person to participate in next week’s workplace wellness relay; instead, we lament the lack of an elevator and, at best, offer to carry their backpack up the stairs. The need for a cast was confirmed by an X-ray: drilled, bolted, and cast. This is how we treat most physical symptoms – examined with reliable methods and treated with practices proven by research and trials.

****

But what about mental illnesses, disorders, and symptoms? Psychiatry and psychology compete to produce treatment methods. Our surroundings hand out diagnoses based on personal interpretations. A casual “I’m so pissed off” at a coffee break can provoke countless reactions: one recognizes the condition because they have the same symptoms; another later gossips that the anger stems from laziness; a third worries about the cause; a fourth panics about what they themselves might have done; a fifth does not want such things brought into the break room; a sixth becomes interested in the ceiling; a seventh thinks it is self-inflicted – and so on. Try it yourself: post on social media from a hospital bed waiting for a hip replacement, or waiting to see a therapist to seek relief from anxiety.

****

I am particularly interested in how we allow one another mistakes and the consequences they bring. The world around us seems frighteningly to be sliding toward collective cognitive dissonance. As the world drifts toward absurdity, violence, and subjugation – where there is room only for the chosen – the problems of the individual cease to matter. Our interest in the individual as an individual is losing its significance. We are being placed on a line that does not tolerate deviation.

****

Throughout history, the movements of the mind have been difficult to interpret, and dealing with disorders especially so. The urge not to deviate from the group has driven us into all kinds of mental acrobatics. To maintain our place among the accepted, we are willing to close our eyes to immorality and cruelty, as long as they are justified by sufficient authority and reinforced by a machinery of violence. Notably, this machinery is very often directed against “our own,” after prolonged verbal conditioning.

****

Societies have taken upon themselves the right to diagnose their citizens and their psyches. Physicians are granted the authority to commit individuals to involuntary treatment if they are deemed a danger to themselves or others. These powers, however, do not seem to extend to diagnosing – let alone directing to treatment – the most severely ill individuals.

****

The collective reinforcement of power to an unfit-for-work individual is an incomprehensible paradox. We have countless examples of how a person who is unable to work is not acknowledged as such – because… well, for what reason?

Is it time to administer an inkblot test to humanity – and declare an acute need for care?

****

The image at the beginning of this blog post is an “inkblot” drawn on February 19, 2025, together with my three-year-old son, titled The Blue Heart of the Universe. The interpretation is that we are not in need of treatment.

44. Bläktestet

I slutet av 1800-talet i Schweiz brukade skolelever roa sig med att skapa symmetriska bläckbilder. Ett barn från Zürich var så förtjust i dessa bläcklekar att han fick smeknamnet ”Kleck” av sina skolkamrater. Det tyska ordet kleckern betyder att spilla eller kladda, och Klecksographie är en metod där man skapar konst av bläckfläckar. Barnet som kallades Kleck var egentligen Hermann Rorschach. Under 1900-talets början blev han läkare med inriktning på psykiatri och valde att förena bläckfläckarna med jungiansk psykoanalys.

****

Under en längre tid har jag burit på tankar om psyket som en våg och dess lutningar. Hur klarar man sig som individ under belastning, och hur riktas eller speglas denna belastning i den omgivande livsmiljön? Om tröttheten inte försvinner med sömn eller om sinnet inte sjunger hosianna – hur ska man då visa sig för sin omgivning? Hur reagerar vår omvärld på individens känsloliv, eller på psykisk överbelastning?

****

Ett brutet ben gipsas, och under en tid rör man sig med kryckor. Gipset och kryckorna är tydliga indikatorer på att det just nu är svårt att springa. Vi frågar därför inte om deltagande i nästa veckas motionsstafett på arbetsplatsen, utan beklagar avsaknaden av hiss och erbjuder i bästa fall hjälp med att bära ryggsäcken uppför trapporna. Behovet av gips har fastställts genom röntgen: borrat, skruvat och gipsat. Så behandlar vi de flesta fysiska symtom – undersökta med tillförlitliga metoder och behandlade med åtgärder som verifierats genom forskning och försök.

****

Men hur är det med psykiska sjukdomar, störningar och symtom? Psykiatri och psykologi producerar ständigt nya behandlingsformer. Vår omgivning delar frikostigt ut diagnoser baserade på egna uppfattningar. Ett ”fan vad jag är less” under en kaffepaus kan väcka en mängd reaktioner: någon känner igen tillståndet från sig själv; någon annan skvallrar efteråt om att irritationen beror på lathet; en tredje oroar sig för orsaken; en fjärde blir rädd för vad hen själv kan ha gjort; en femte vill inte ha sådant vid fikabordet; en sjätte fäster blicken i taket; en sjunde tänker att det är självförvållat – och så vidare. Prova själv: lägg upp ett inlägg från en sjukhussäng i väntan på en höftledsoperation eller i väntan på att få träffa en terapeut för att söka lindring för ångest.

****

Särskilt intresserar mig hur vi tillåter varandra misstag och de konsekvenser de medför. Världen omkring oss tycks skrämmande nog glida mot en kollektiv kognitiv dissonans. När världen rör sig mot vansinne, våld och underkastelse – där endast de utvalda får plats – blir individens problem irrelevanta. Vårt intresse för individen som individ håller på att förlora sin betydelse. Vi placeras på en skala där avvikelser inte tolereras.

****

Sinnets rörelser har i alla tider varit svåra att tolka, och att hantera störningar i synnerhet. Strävan att inte avvika från gruppen har fått oss att ägna oss åt allehanda mentala akrobatiknummer. För att behålla vår plats bland de accepterade är vi beredda att blunda för omoral och grymhet, så länge de rättfärdigas av tillräcklig auktoritet och förstärks av en våldsmaskin. Anmärkningsvärt är att denna maskin ofta riktas mot de ”egna” efter en tillräckligt lång period av verbal betingning.

****

Samhällen har tagit sig rätten att diagnosticera sina medborgare och deras psyken. Läkare har givits befogenhet att besluta om tvångsvård om en individ anses utgöra en fara för sig själv eller andra. Dessa befogenheter tycks dock inte sträcka sig till att diagnosticera – än mindre hänvisa till vård – de allra sjukaste individerna.

****

Att kollektivet stärker makten hos en individ som saknar arbetsförmåga är en obegriplig paradox. Vi har otaliga exempel på hur en person som inte kan arbeta inte erkänns som arbetsoförmögen – av vilken anledning? Ja, av vilken?

Är det dags att göra ett bläcktest på mänskligheten och konstatera ett akut vårdbehov?

****

Bilden i början av denna bloggtext är en ”bläckfläck” ritad den 19 februari 2025 tillsammans med min treårige son, med namnet Världsalltets blå hjärta. Tolkningen är att vi inte är i behov av vård.