40. Loppu

Vuosi lähenee loppuaan ja tuleva tarjoaa pelkoa ja stressi on ankkuroitunut arkeen. Psyyken kannalta stressin kroonistuminen vaatii tietoista ponnistelua ja sisäistä vuoropuhelua. Itsensä arvioiminen ja arvottaminen suhteessa epäonnistumiseensa on rankka prosessi.

****

Elämä on aaltoliikettä ja vaikeudet kuuluvat osaksi kokonaisuutta. Se kuinka selviydymme vaikeuksista on yksilöllistä . Myöskin vaikeuksien muodolla on merkityksensä ; puhjennut skitsofrenia , ammuttu lähimmäinen , sydänkohtaus , syöpä , konkurssi ja moni muu eivät korjaannu tahdonvoimalla ja positiivisella asenteella. Ei myöskään yksin selviydy monistakaan vaikeuksista. Se millainen on ympäristömme ja yhteiskuntamme jossa elämme ei ole yhdentekevää.

****

Introverttina ja yksinäisyydessä viihtyvänä näyttäydyn ympäristölle todennäköisesti yhteistyökyvyttömänä. Olen pohtinut useasti yksinäisyyttäni ja epäilemättä historialla lie merkitystä sille kuinka suhteeni ihmisiin on muodostunut. Illuusio siitä, että sukulaisuus olisi jollain tasolla sitovaa ihmissuhteissa ei pidä paikkaansa. Hylkääminen on ollut luonteva osa monenkin suvun tarinaa. Tälläiset tarinat väistämättä muovaavat yksilön suhdetta ympäristöön. Me piiloudumme kyvyttömyyksiltämme , kuka milläkin tavoin. Varmaa on vain se, että sosiaalinen epäluottamus rampauttaa.

****

Joulun aika ja vuoden vaihtuminen ikään kuin valaisevat yksilön ja ympäristön kipukohdat. Traditiot ja rituaalit ovat oivallinen näyttämö seurata teatteria nimeltään elämä. Parhaimmillaan ne vahvistavat luottamusta lähimmäiseen ja pahimillaan tuottavat pohjatonta kärsimystä ja surua.

****

Yhteiskunnan ja politiikan tehtävä on luoda toivoa ja luottamusta elämään. Tarkastelen stressin anatomiaa ja päällimmäisenä on pelko tulevasta. Nykyinen poliittinen linjaus ja ihmisten äänestyskäyttäytyminen on kuin äitinsä hylkäämä homo. Turva ja rakkaus on ehdollista , niille on asetettu ehdot. Jos ehtoja ei täytä pidämme oikeutettuna hylätä ihminen , riistää ihmisoikeudet ja pahimillaan murhata ” vääräuskoiset .”

****

Tarkastelen kulunutta vuotta ristiriitojen painiessa mielessä. Vuodet vierivät ja henkilökohtainen tiimalasi vajoaa vääjäämättä kohden määräaikaansa. Tavoitteellisuus ja haaveet törmäävät elämänkaaren realiteetteihin. Pienten lasten isänä on vaikeaa ajatella olevansa vanhus. Elämänjana on ikään kuin keikahtanut takaperin. Huoli henkilökohtaisesta riittävyydestä saa huomattavan painoarvon kun yhteiskunta ympärillä viestii ettei lapsilleni ole tasapainoa ja turvaa tarjolla jos itsen kyky huolenpitoon päättyy. Introvertin tyytyväisyys yksin oloon on vaihtunut huoleksi perheen turvasta.

****

Olen saanut elää sodilta , väkivallalta ja sorrolta turvassa , enkä muutama vuosi sitten osannut edes kuvitella sen olevan mahdollista muuttua. Pohjoismainen hyvinvointimalli on mielessäni ollut itsestään selvyytenä ja muuttumattomana. Populistiset politiikan toimijat ovat edustaneet narrin roolia hovissa , kuitenkin verbaalikikkailuiltaan pysyneet päätöksenteossa konseksuksen raameissa.  Näin ei enää ole vaan politiikan äärilaidat pyrkivät repimään ja hajottamaan turvallisuuden tunteemme. Sanat ja toimet ovat todellisuutta , kaikille ei ole ihmisoikeuksia tarjolla . Viha on todelllista ja sanat muuttuneet teoiksi.

****

Mietin tulevaa vuotta ja mahdollisuuksiani vaikuttaa. Tärkein tehtäväni on tehdä voitavani perheemme hyvinvoinnin puolesta. Lasten ollessa pieniä turvallisuus on painokkaan konkreettista. Läheisyys ja rakkaus ovat kirjaimellisesti käsinkosketeltavaa. Arki muotoutuu ruuan laitosta ja puhtaudesta , iltasaduista , haleista ja yhdessä tekemisestä. Tyttäremme lähestyy jo ikää jolloin hän alkaa eriyttää itseään riippuvuudesta vanhempiin , mutta vielä hän on pienokaisemme. Poikamme on vielä tovin täysin riippuvainen huolenpidostamme ja hänen läheisyyden tarpeensa on jatkuvaa. Elämän jäsentäminen lasten kautta on rakkauden suurin olemus. Olemme olleet etuoikeutettuja ja onnellisia voidessamme tarjota lapsillemme runsaasti läsnäoloa. Luottamus toisiimme on saumaton.

****

Blogitekstini muotoutuu rutiiniksi ja mietin sen mahdollisuuksia hyvinvointimme lisänä. Sanallinen ilmaisu ja kannanotot tuntuvat merkittäville ; maailma tarvitsee turvallisuutta. Kirjallinen ilmaisu on haastavaa erityisesti harkittuna kokonaisuutena. Johdonmukaisuus humanismin ja rakkauden puolesta ei välttämättä ole suosiossa , sopu ei ole peukutuksen arvoista. Varmaa on kuitenkin , että kirjoittamalla itseään ja ympäristöään kuunnellen on rakentavampaa kuin vihan ja eripuran twiitti oksennukset.

****

Vuosi loppuu ja peloista huolimatta rakkaus ja toivo taklaa sterssin energiaksi. Sukelletaan syvään päätyyn 2026.

40. The End

The year is drawing to a close, and what lies ahead evokes fear while stress has anchored itself in everyday life. From a psychological perspective, the chronic nature of stress requires conscious effort and internal dialogue. Evaluating and valuing oneself in relation to one’s failures is a demanding process.

****

Life moves in waves, and difficulties are part of the whole. How we survive hardship is individual. The nature of the hardship also matters: schizophrenia breaking out, a loved one being shot, a heart attack, cancer, bankruptcy—these do not heal through willpower or positive thinking. Nor can one survive many hardships alone. The kind of environment and society we live in is not irrelevant.

****

As an introvert who enjoys solitude, I likely appear uncooperative to my surroundings. I have often reflected on my loneliness, and undoubtedly history has shaped how my relationships with others have formed. The illusion that kinship is somehow binding in human relationships does not hold true. Abandonment has been a natural part of many family histories. Such stories inevitably shape an individual’s relationship with their environment. We hide from our inadequacies, each in our own way. What is certain is that social distrust cripples.

****

The Christmas season and the turn of the year illuminate the pressure points of both the individual and their surroundings. Traditions and rituals form an excellent stage on which to observe the theatre called life. At their best, they strengthen trust in one’s neighbour; at their worst, they produce bottomless suffering and sorrow.

****

The task of society and politics is to create hope and trust in life. When I examine the anatomy of stress, fear of the future rises to the surface. The current political direction and voting behaviour resemble a gay child abandoned by their mother. Safety and love are conditional; requirements are imposed upon them. If those conditions are not met, we consider it justified to abandon a person, strip them of human rights, and at worst murder the “infidels.”

****

I reflect on the past year as contradictions wrestle in my mind. The years pass, and my personal hourglass inevitably drains toward its end. Goals and dreams collide with the realities of the life course. As a father of small children, it is difficult to think of myself as old. The timeline of life feels as though it has tipped backward. Concern over my own adequacy gains significant weight when society signals that my children will not be offered stability and security if my ability to care for them comes to an end. The introvert’s contentment with solitude has shifted into worry for my family’s safety.

****

I have been able to live sheltered from war, violence, and oppression, and just a few years ago I could not even imagine that this might change. The Nordic welfare model felt self-evident and immutable. Populist political actors once played the role of court jesters, remaining—despite their verbal tricks—within the boundaries of consensus-based decision-making. This is no longer the case. Political extremes seek to tear apart our sense of security. Words and actions are reality; human rights are not available to everyone. Hatred is real, and words have turned into actions.

****

I think about the coming year and my possibilities for influence. My most important task is to do everything I can for the wellbeing of my family. When children are small, security is concretely tangible. Closeness and love can literally be touched. Everyday life is shaped by cooking and cleanliness, bedtime stories, hugs, and being together. Our daughter is nearing the age when she will begin to separate herself from dependence on her parents, but she is still our little one. Our son remains fully dependent on our care for a while longer, and his need for closeness is constant. Structuring life around children is the purest essence of love. We have been privileged and fortunate to offer our children abundant presence. Our trust in one another is seamless.

****

My blog writing has become a routine, and I reflect on its potential as a contributor to our wellbeing. Verbal expression and taking a stand feel meaningful; the world needs safety. Written expression is challenging, especially as a considered whole. Consistency in favour of humanism and love is not necessarily popular—harmony does not earn likes. What is certain, however, is that writing while listening to oneself and one’s surroundings is more constructive than the hateful, divisive vomit of tweets.

****

The year ends, and despite fear, love and hope transform stress into energy. Let’s dive into the deep end 2026.

****

40. Slutet

Året närmar sig sitt slut och framtiden väcker rädsla, medan stressen har förankrats i vardagen. Ur ett psykologiskt perspektiv kräver kronisk stress medveten ansträngning och inre dialog. Att bedöma och värdera sig själv i relation till sina misslyckanden är en krävande process.

****

Livet rör sig i vågor och svårigheter är en del av helheten. Hur vi tar oss igenom dem är individuellt. Även svårigheternas form har betydelse: ett utbrott av schizofreni, en anhörig som blir skjuten, hjärtinfarkt, cancer, konkurs – dessa läker inte genom viljestyrka eller positivt tänkande. Man klarar sig inte heller ensam genom många prövningar. Den miljö och det samhälle vi lever i är inte oväsentliga.

****

Som introvert och någon som trivs i ensamhet framstår jag sannolikt som samarbetsovillig för omgivningen. Jag har ofta reflekterat över min ensamhet, och utan tvekan har historien påverkat hur mina relationer till andra har formats. Illusionen om att släktskap på något sätt är bindande i mänskliga relationer håller inte. Övergivande har varit en naturlig del av många släkters berättelser. Sådana berättelser formar oundvikligen individens relation till omvärlden. Vi gömmer oss för våra oförmågor, var och en på sitt sätt. Det enda säkra är att social misstro förlamar.

****

Julen och årsskiftet belyser individens och omgivningens smärtpunkter. Traditioner och ritualer utgör en utmärkt scen för att betrakta teatern som kallas livet. I bästa fall stärker de tilliten till medmänniskan, i värsta fall skapar de bottenlös smärta och sorg.

****

Samhällets och politikens uppgift är att skapa hopp och tillit till livet. När jag granskar stressens anatomi är rädslan för framtiden det mest framträdande. Den nuvarande politiska linjen och människors röstningsbeteende liknar ett homosexuellt barn som övergivits av sin mor. Trygghet och kärlek är villkorade; de är förenade med krav. Om kraven inte uppfylls anser vi det berättigat att överge människor, beröva dem mänskliga rättigheter och i värsta fall mörda de ”felaktigt troende”.

****

Jag betraktar det gångna året medan motsägelser brottas i mitt sinne. Åren går och mitt personliga timglas rinner obönhörligt mot sin sluttid. Målinriktning och drömmar kolliderar med livets realiteter. Som far till små barn är det svårt att tänka på sig själv som gammal. Livslinjen tycks ha vält baklänges. Oron över min egen tillräcklighet får stor tyngd när samhället signalerar att mina barn inte erbjuds stabilitet och trygghet om min förmåga att ta hand om dem upphör. Introvertens tillfredsställelse i ensamhet har förvandlats till oro för familjens säkerhet.

****

Jag har fått leva skyddad från krig, våld och förtryck, och för bara några år sedan kunde jag inte ens föreställa mig att detta skulle kunna förändras. Den nordiska välfärdsmodellen har för mig varit självklar och oföränderlig. Populistiska politiska aktörer har spelat narrens roll vid hovet, men trots sina verbala trick hållit sig inom konsensusens ramar. Så är det inte längre. Politikens ytterkanter strävar efter att slita sönder vår känsla av trygghet. Ord och handlingar är verklighet; mänskliga rättigheter erbjuds inte alla. Hatet är verkligt och orden har blivit handling.

****

Jag funderar över det kommande året och mina möjligheter att påverka. Min viktigaste uppgift är att göra allt jag kan för vår familjs välbefinnande. När barnen är små är trygghet konkret och påtaglig. Närhet och kärlek är bokstavligen möjliga att ta på. Vardagen formas av matlagning och renlighet, godnattsagor, kramar och gemenskap. Vår dotter närmar sig den ålder då hon börjar frigöra sig från beroendet av sina föräldrar, men ännu är hon vår lilla. Vår son är fortfarande helt beroende av vår omsorg och hans behov av närhet är ständigt. Att strukturera livet kring barnen är kärlekens största uttryck. Vi har varit privilegierade och lyckliga över att kunna ge våra barn riklig närvaro. Vår tillit till varandra är sömlös.

****

Mitt bloggskrivande har blivit en rutin och jag reflekterar över dess möjligheter som ett tillskott till vårt välbefinnande. Språkligt uttryck och ställningstaganden känns meningsfulla; världen behöver trygghet. Skriftligt uttryck är krävande, särskilt som en genomtänkt helhet. Konsekvens i humanismens och kärlekens tjänst är inte nödvändigtvis populärt – samförstånd är inte värt några gilla-markeringar. Det som däremot är säkert är att skrivande som lyssnar till både sig själv och omgivningen är mer konstruktivt än hatets och splittringens tweet-kräkningar.

****

Året tar slut och trots rädslor förvandlar kärlek och hopp stress till energi. Låt oss kasta oss ut på djupt vatten 2026.

****