52. Kuolemisiin

Ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun pohdin kuolemista. Ihminen voi päätyä multiin mitä moninaisimmin tavoin – tahtomattaan tai tahtoen. Pelko tai pelottomuus kuolemaa kohtaan lienee hyvin yksilöllistä sekin.

****

Pääsiäisen aikaan Jeesuksen kuolema nousee kaikkien kuolleiden – tai sellaisiksi toivovien – yläpuolelle. Ehkä parhaiten kuoleman kohtaamisen arvoituksellisuutta ja sen haastetta rohkeimmallekin kuvaa Jeesuksen hätä ja epätoivo, epäilys siitä, onko kuolema ristillä sittenkään ennalta määrätty: “Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit.” Tulkinnan mukaan Jeesus lausui nuo sanat puolestamme, ettei meidän tarvitsisi tuntea olevamme hylättyjä Jumalan edessä. Jeesus otti syntimme kantaakseen, pelkomme käsitellyiksi.

****

Monitulkintaista ja monimutkaista on uskon pohtiminen ja sanojen tulkinta. Katselin pyhinä Areenasta Jari Jolkkosen, Kuopion hiippakunnan piispan, dokumentin Ristinmies ja minä – Jeesus Nasaretilaisen tarina.

Suosittelen lämpimästi: kiihkoton, tasapainoinen, johdonmukainen ja harkittu historiallinen teos Jeesuksesta. Kuten olen antanut itseni tulkita uskoani ja kristillisyyttä, ei se suuresti anna tilaa kiihkolle, uskonsodille, tuomitsemiselle tai populistisesti virittyneelle somekiihkolle. Tiesitkö muuten, että Suvivirsi ei ollut Jeesuksen opeista ja traditioista listalla? Yhtä hyvin kaanoniin voisi julistaa “Tahdon sulle olla hyvin hellä”. Minä en malttanut olla syyllistymättä osoittelevaan sarkasmiin; Jolkkonen ei niin tee, vaan on asiassaan asiallinen. Perehtyneisyydellään hän luo asiaan syvyyttä – me muut joudumme tyytymään sarkasmin näennäiseen nokkeluuteen ja mukaviisauteen.

****

Mutta siis, pohdin kuolemaa henkilökohtaisesta perspektiivistä. Mikäpä minua pidättelisi tarttumasta lapioon ja kaivamasta monttua valmiiksi? Elämässä kun on luvassa – leppoisien eläkepäivien, lasten kanssa puuhailun ja taiteisiin uppoutumisen sijaan – sellaisia haasteita, joihin saattaa nujertua henkisesti ja siten myös fyysisesti.

****

Toimintaympäristö on ollut jo tovin aikaa haasteellinen, ja pyrkimyksillä korjata tilannetta on ollut vähän positiivista vastetta. Henkinen posetiivari on veivannut ranteensa jännetuppitulehdukseen ja kämmenanturat rakoille, eikä lupausta paremmasta siinnä taivaanrannassa. Maailman onnellisimmassa maassa on ajoittain haastavaa riipiä onnea huulilleen, kun ajattelevana ja tuntevana ihmisenä ajatus kollektiivisesta onnesta tuntuu vähintäänkin tekopyhältä. Naiviudessaan se on samaa luokkaa kuin tunne-elämän idylliin hirttäytyminen tuhansien järvien maassa.

Sellainen lapsuuden kesien mansikkamaito ja laineen liplatus kallion kuvetta vasten, kesäillan kajastus, heinänkorsi ja pajupilli huulilla – katsellen onnellisuuden auringonlaskua järvenselän kimaltaessa miljoonina timantteina, ennustaen tulevaisuuden harmoniaa. Mutta mitä sitten, kun todellisuus maalaa kuvaa huilua lurittavasta sarvipäästä, joka kehottaa seuraamaan ranteiden viiltäjien “verenluovutusseminaariin”, luvaten ikuista hellettä?

****

Jeesus asettui kuolemaan velvollisuudesta – velvollisuudesta meitä kuolevia kohtaan, jotta pääsisimme helpommalla, ettei taakkamme olisi niin raskas. Pohdin ajatuksen ristiriitaisuutta. Samalla kun Jeesus kuoli puolestamme, hän velvoitti meidät elämään, kunnes kuolema meidät korjaa – ikään kuin päivämme olisivat määrätyt.

Kuolema eri uskontokunnissa ja filosofian suuntauksissa lienee yleisesti asia, jota tulisi välttää omin neuvoin toteuttamasta. Toisaalta joissakin kulttuureissa on nähty jalona päättää itse päivänsä epäonnistumisen ja sen tuottaman häpeän seurauksena.

****

Onnellinen Suomi ja onnellinen maailma näyttävät suhtautuvan kuolemaan pragmaattisesti – panos–tuotos-suhde ratkaisee, kenen katsotaan olevan kelvollinen elämään. Näin ainakin, jos somea ja laitaoikeaa on uskominen. Epäilen kuitenkin pillipiipareiden olevan pelkureita: jos he olisivat rohkeita, he ehdottaisivat sanojensa tueksi sanojensa mittaisia tekoja. Kukaan ei ole julkisesti rohjennut vielä ehdottaa Zyklon B:tä “tuholaisten torjuntaan”. Paitsi eräs presidentti makusteli ajatuksella kokonaisen sivilisaation pyyhkäisemisestä maan päältä.

****

Kuoleman ajatuksella leikittely olisi hyödyllistä niin onnelliselle kuin onnettomallekin. Ei ole yhdentekevää, miten ihminen suhtautuu elämään, jos hän ei ymmärrä kuolemaa – nimenomaan filosofisesti lähestyttävänä kysymyksenä.

****

Se, osaammeko antaa arvon ihmisen elämälle, määrittää suurelta osin nykyisyytemme ja tulevaisuutemme. Pohdintani Jeesuksen kautta kertoo minulle haluttomuudestamme kunnioittaa elämää, sillä suhtautumisemme kuolemaan on tekopyhää ja empatiakyvytöntä. Huudamme kuolemaa vääräoppisille Jeesuksen nimissä ja julistamme olevamme uskonsodassa.

****

Yksilö painiskelee aina onnensa ja onnettomuutensa kanssa marginaalissa. Tarkoitan marginaalilla sitä, että tuntemukset jäävät rajattuun, henkilökohtaiseen lokeroon – jaetuiksi perheen, ystävien tai muun lähipiirin kanssa. Se, kuinka haluamme tuntemustemme luovan kollektiivista merkitystä, korreloi kuolemakäsityksemme kanssa: mikä on arvokas kuolema, ja ennen kaikkea – annammeko arvon jokaisen elämälle?

****

Itsemurha tai murha ei ole pelkästään yksilön teko, vaan ilmiö, jota jokainen kulttuuri tulkitsee omista arvoistaan käsin: kunnian, synnin, kärsimyksen, vapauden tai yhteisön kautta.

52. On Death

This was by no means the first time I found myself contemplating death. A human being may end up in the grave in countless ways—unwillingly or by choice. Fear or fearlessness toward death is, in itself, deeply individual.

****

At Easter, the death of Jesus rises above all the dead—or those who might wish to be among them. Perhaps nothing captures the enigmatic nature of facing death, and the challenge it poses even to the bravest, better than Jesus’ anguish and despair—his doubt as to whether his death on the cross was truly predetermined: “My God, my God, why have you forsaken me?” According to one interpretation, Jesus spoke those words on our behalf, so that we would not have to feel abandoned before God. He took our sins upon himself, our fears processed and carried.

****

Faith, and the interpretation of words, is layered and complex. During the holidays, I watched on Yle Areena a documentary by Jari Jolkkonen, Bishop of the Diocese of Kuopio: The Man of the Cross and I – The Story of Jesus of Nazareth.

I warmly recommend it: a calm, balanced, coherent, and thoughtful historical account of Jesus. As I have come to interpret my own faith and Christianity, it leaves little room for fanaticism, religious wars, condemnation, or populist social media frenzy. Did you know, by the way, that the Finnish hymn Suvivirsi was not part of Jesus’ teachings or traditions? One might just as well canonize “I Want to Be Very Tender to You.” I could not resist slipping into pointed sarcasm; Jolkkonen does not do so, but remains measured and composed. Through his expertise, he brings depth—while the rest of us settle for the superficial wit of sarcasm and smug cleverness.

****

But then again, I reflect on death from a personal perspective. What, really, would stop me from taking a shovel and digging my grave in advance? Instead of peaceful retirement days, time with my children, and immersion in the arts, life seems to promise challenges that may break a person mentally—and, in turn, physically.

****

The environment I operate in has been difficult for quite some time, and efforts to improve it have yielded little positive response. The inner organ grinder has cranked his wrist into inflammation, palms cracked and worn, with no promise of better on the horizon. In the happiest country in the world, it can at times be hard to pull a smile onto one’s face, when as a thinking and feeling person the idea of collective happiness feels, at best, hypocritical. In its naivety, it resembles clinging to an emotional idyll in the land of a thousand lakes.

****

Like childhood summers: strawberry milk, the gentle lapping of water against rock, the glow of a summer evening, a blade of grass and a willow flute between the lips—watching the sun of happiness set over a lake glittering like a million diamonds, promising a future of harmony. But what then, when reality paints a picture of a horned figure playing a tune, inviting you to follow into a “blood donation seminar” for wrist-cutters, promising eternal warmth?

****

Jesus submitted to death out of duty—duty toward us mortals, so that we might have it easier, that our burden would not be so heavy. I find myself reflecting on the contradiction in that idea. While Jesus died for us, he also obliges us to live until death claims us—as if our days are predetermined.

****

Across religions and philosophical traditions, death is generally something one ought not to bring upon oneself. Yet in some cultures, it has been seen as noble to end one’s life following failure and the shame it brings.

****

The “happy” Finland and the “happy” world seem to approach death pragmatically—the input-output ratio determines who is considered worthy of life. At least, if one is to believe social media and the far right. Yet I suspect the flute players are cowards: if they were brave, they would match their words with actions of equal weight. No one has yet publicly dared to propose Zyklon B as “pest control.” Except for one president who toyed with the idea of wiping an entire civilization off the face of the earth.

****

Toying with the idea of death would be useful—for the happy as well as the unhappy. It is not irrelevant how a person relates to life if they do not understand death—specifically as a philosophical question.

Our ability to assign value to human life largely determines our present and our future. My reflection through Jesus tells me that we are unwilling to truly respect life, for our attitude toward death is hypocritical and devoid of empathy. We call for the death of the “heretical” and the “unworthy” in Jesus’ name and declare ourselves to be at war.

****

The individual always struggles with happiness and unhappiness in the margins. By “margins,” I mean that emotions remain confined to a limited, personal sphere—shared with family, friends, or a close circle. The extent to which we want our feelings to create collective or societal meaning correlates with our understanding of death: what we consider a worthy death—and above all, whether we grant value to every life.

****

Suicide or murder is not merely an individual act, but a phenomenon interpreted by every culture through its own values: honor, sin, suffering, freedom, or community.

52. Om döden

Det var inte första gången jag funderade på döden. Människan kan hamna i jorden på otaliga sätt – ofrivilligt eller av egen vilja. Rädsla eller oräddhet inför döden är i sig djupt individuell.

****

Under påsken reser sig Jesu död över alla andra döda – eller dem som önskar vara det. Kanske beskriver inget bättre dödens gåtfullhet och utmaningen i att möta den, ens för den modigaste, än Jesu ångest och förtvivlan – hans tvivel på om hans död på korset verkligen var förutbestämd: “Min Gud, min Gud, varför har du övergett mig?” Enligt tolkningen uttalade Jesus dessa ord för vår skull, så att vi inte skulle behöva känna oss övergivna inför Gud. Han tog våra synder på sig, våra rädslor burna och bearbetade.

****

Tron och tolkningen av ord är mångtydig och komplex. Under helgen såg jag på Yle Arenan en dokumentär av Jari Jolkkonen, biskop i Kuopio stift: Korsets man och jag – berättelsen om Jesus från Nasaret.

Jag rekommenderar den varmt: ett lågmält, balanserat, sammanhängande och genomtänkt historiskt verk om Jesus. Så som jag har kommit att tolka min tro och kristendomen lämnar den föga utrymme för fanatism, religionskrig, fördömanden eller populistisk social mediehets. Visste du förresten att Den blomstertid nu kommer inte fanns med bland Jesu läror och traditioner? Man kunde lika gärna kanonisera “Jag vill vara mycket öm mot dig.” Jag kunde inte låta bli att falla i pekande sarkasm; Jolkkonen gör det inte, utan förblir saklig. Med sin fördjupning skapar han djup – medan vi andra får nöja oss med sarkasmens skenbara kvickhet.

****

Men alltså, jag reflekterar över döden ur ett personligt perspektiv. Vad skulle egentligen hindra mig från att ta en spade och gräva min grav i förväg? I stället för lugna pensionsdagar, tid med barnen och försjunkande i konsten, verkar livet erbjuda utmaningar som kan knäcka en människa psykiskt – och därigenom också fysiskt.

****

Min omgivning har varit krävande en längre tid, och försök att förbättra situationen har gett få positiva resultat. Den inre positivisten har vevat sig till en seninflammation, handflatorna spruckna, och inget löfte om något bättre vid horisonten. I världens lyckligaste land kan det ibland vara svårt att pressa fram ett leende, när tanken på kollektiv lycka som tänkande och kännande människa känns hycklande. I sin naivitet liknar det att klamra sig fast vid en känslomässig idyll i de tusen sjöarnas land.

****

Som barndomens somrar: jordgubbsmjölk, vattnets stilla kluckande mot klipporna, sommarkvällens sken, ett grässtrå och en sälgpipa mellan läpparna – medan man ser lyckans sol gå ner över en sjö som glittrar som miljoner diamanter och lovar en framtid av harmoni. Men vad händer när verkligheten i stället målar upp en bild av ett hornprytt väsen som spelar sin melodi och lockar en till ett “blodgivningsseminarium” för handledsskärande, med löften om evig värme?

****

Jesus gick i döden av plikt – plikt gentemot oss dödliga, så att vi skulle få det lättare, så att vår börda inte skulle vara så tung. Jag funderar över motsägelsen i detta. Samtidigt som Jesus dog för oss, förpliktar han oss att leva tills döden tar oss – som om våra dagar vore förutbestämda.

I olika religioner och filosofiska riktningar anses döden i allmänhet vara något man inte själv bör framkalla. Samtidigt har det i vissa kulturer setts som ädelt att avsluta sitt liv efter misslyckande och den skam det medför.

****

Det “lyckliga” Finland och den “lyckliga” världen tycks förhålla sig till döden pragmatiskt – ett slags kostnads-nyttoförhållande avgör vem som anses värdig att leva. Åtminstone om man ska tro sociala medier och ytterhögern. Jag misstänker dock att flöjtspelarna är fega: vore de modiga skulle de låta sina handlingar väga lika tungt som sina ord. Ingen har ännu offentligt vågat föreslå Zyklon B som “skadedjursbekämpning”. Förutom en president som lekte med tanken på att utplåna en hel civilisation.

****

Att leka med tanken på döden skulle vara nyttigt – både för den lycklige och den olycklige. Det är inte likgiltigt hur en människa förhåller sig till livet om hon inte förstår döden – särskilt som en filosofisk fråga.

****

Vår förmåga att ge värde åt människolivet avgör i stor utsträckning vår nutid och vår framtid. Min reflektion genom Jesus säger mig att vi är ovilliga att verkligen respektera livet, eftersom vårt förhållande till döden är hycklande och saknar empati. Vi ropar efter död åt de “villoläriga” i Jesu namn och utropar oss vara i krig.

****

Individen kämpar alltid med sin lycka och olycka i marginalen. Med marginal menar jag att känslor förblir inom en begränsad, personlig sfär – delade med familj, vänner eller en nära krets. Hur vi vill att våra känslor ska skapa kollektiv betydelse hänger samman med vår syn på döden: vad vi anser vara en värdig död – och framför allt om vi ger varje liv ett värde.

****

Självmord eller mord är inte enbart en individuell handling, utan ett fenomen som varje kultur tolkar utifrån sina egna värderingar: heder, synd, lidande, frihet eller gemenskap.