54. Rakkaus

Kulkiessa kohden vanhuutta pienten lasten isänä tulee huijanneeksi elämänkaaripsykologian teorioita. Jos  kohta suuren epävarmuuden edessä tukea kenties saisi paremmin jos olisi polullaan kestänyt ennusteiden ja graafien luomassa rajallisuudessa.

Monella tapaa olen elänyt poikkeuksellista elämää, poikennut kaavoista. Säilynyt hengissä.

Erik H Erikson on luonut teorian elämänkaari psykologiasta ja psykososiaalisesta kehityksestä , ihmisen elämänkaari on jaoteltu ikäkausittain. Teoria on varmasti jossain määrin vanhentunut, mutta jaottelussaan mielenkiintoinen. Ehkä turhan kaavamainen ja himpun asenteellinenkin.

Ikävuodet 40-65 ovat Eriksonin mukaan tuottavuuden aikaa. Huolenpitoa seuraavasta sukupolvesta, työura , luovuus. 65 + on vahvuuden aikaa , oman elämän arviointia ; hyväksyntä tai katkeruus. Eriksonin mukaan ikäkaudet seuraavat toisiaan vaiheittain ja vaiheesta toiseen siirtyminen edellyttää aiempien vaiheiden onnistuneita ratkaisuja myöhemmälle kehitykselle.

Tulee mieleen sanonta – minkä taakseen jättää , sen edestään löytää.

Sellaisenaan teoriassa mielestäni sälytetään liiaksi vastuuta yksilölle itselleen ja hänen ratkaisuilleen. Ikään kuin mahdollisuudet olisivat kaikilla samat. Ei Erikson sellaista väitäkään ; huomioida tulee myös ympäristö kaikkinensa. Ihminen on biologiaa , perimää , ympäristöä , kulttuuria ja sosiaalisia suhteita.

Pohdintani rakkaudesta ja elämänkaaresta kumpuaa valinnoistani tai paremminkin ajelehtimisesta elämässä. Kehitysvaiheissani on jäänyt usealla janan vaiheilla puuttumaan tasapainoisen kasvun edellytykselle vaadittavia elementtejä. Levottomuus ja yksinäisyys ovat olleet keskeisiä kasvun kumppaneita. Yksinäisyys on ehkä kuitenkin ollut persoonani ominaisuus enemmän kuin syrjityksi tai hylätyksi tunnustautuminen. Luonnehtisin itseäni selviytyjäksi , kenties saattaisin omata näkyvän ja ihaillun statuksen jos olisin älykkyyteni valjastanut sen vankkureita vetämään. Pragmaattisuus on elämässäni loistanut poissaolollaan , se ei ole ollut edes kuiskaajana näytelmässäni.

Carpe diem on käskyttänyt kohtalon säestyksellä valintojani. Olen usein pohtinut mistä olen jäänyt paitsi ja yhtä usein vastannut – rakkaus. Sukupolveni edustajana en taatusti ole ainoa jolle niin on käynyt ja epäilemättä saman vajeen omaavia on ollut ja tulee olemaan aina.

Miksi rakkaus on aiheeni tänään ?

Väitän , että rakkaudettomuus on suurin uhka ihmiskunnalle ja ihmiselle. Se selittämätön , teorioista piittaamaton inhimillisyys , joka välittyy rakastetuksi tulleesta ja rakastavasta ihmisestä , se luo rauhaan, tasapainoisiin ja välittäviin ratkaisuihin kykenevän ihmisen.

Mikäli emme ole onnistuneet rakastamaan tai vastaanottaneet rakkautta , olemme kykenemättömiä oikeudenmukaisiin ja inhimillisiin ratkaisuihin elämässämme. Rakkaudeton ihminen hakee puutteelleen täytettä ulkoisista palkinnoista. On siis kykenemätön asettumaan alttiiksi lempeydelle , koska minäkuva on rakentunut uhkien varaan.

Ihminen jolta puuttuu rakkaus , puuttuu kyky inhimilliseen ajatteluun. Rakkaus tunnistaa kanssaihmisen tarpeet , vahvuudet ja haavoittuvuudet . Rakkaudeton ihminen ei kykene hahmottamaan kuin oman vajavaisuutensa ja se tekee hänestä älyllisesti rajoittuneen tulostimen , joka osaa tuottaa vain materiaan perustuvia tunteita. Materia luo hänelle turvan ja hallinnan tunteen. Ihmissuhteet ovat hänelle merkityksettömiä muuna kuin vaihdannan välineenä.

Maailma ympärillämme on muuttunut lyhyessä ajassa. Huolimatta omista vajavuuksista oli tovin jo tunne , että lapsille olisi turvaa huolimatta itsen kohtalosta. Ikään kuin luotto turvallisuudesta ja tuesta. Viime aikoina on käynyt selväksi ettei turvaa ole tarjolla kaikille , päinvastoin valitsevana teemana on riisto ja ihmisten jaottelu kelvollisiin . Viha ja alistaminen ovat rynnineet vauhdilla vallitsevaksi todellisuudeksi.

Hyvinvointi ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus on alistettu ansaintaperustaiseksi. Etnisyys, kansalaisuus , sosioekonominen status tai muut ulkoiset määreet luokittelevat oikeutesi olemassoloon.

Rakkaudetta jääneet valitsevat edustajikseen rakkaudetta jääneitä ja päätöksenteko on valumassa koston ja vihan riivaamaksi mielettömyydeksi.

54. Love

As I walk toward old age as the father of young children, I find myself almost deceiving the theories of developmental psychology. Perhaps facing great uncertainty would feel easier if I had stayed within the limitations created by predictions, graphs, and predefined paths.

In many ways, I have lived an exceptional life—deviating from expected patterns. Yet I have survived.

Erik H. Erikson developed a theory of life-span psychology and psychosocial development, in which human life is divided into age-related stages. The theory is undoubtedly outdated in some respects, but its structure remains interesting. Perhaps overly rigid, and even slightly judgmental.

According to Erikson, the years between 40 and 65 are the years of productivity—caring for the next generation, building a career, and expressing creativity. The years after 65 are the years of strength—evaluating one’s life with either acceptance or bitterness. Erikson believed that these stages follow one another sequentially, and that successfully resolving earlier stages creates the foundation for later development.

It brings to mind the saying: what you leave behind, you will eventually meet again.

As such, I feel the theory places too much responsibility on the individual and their choices—as if everyone’s opportunities were equal. Erikson does not explicitly claim this, of course; environment must also be taken into account. A human being is biology, inheritance, environment, culture, and social relationships.

My reflections on love and the life cycle arise from my choices—or perhaps more accurately, from drifting through life. In many of my developmental stages, essential elements required for balanced growth have been missing. Restlessness and loneliness have been central companions in my growth. Yet loneliness has perhaps been more a part of my personality than a confession of being rejected or abandoned.

I would describe myself as a survivor. Perhaps I might even hold a visible and admired status had I chosen to harness my intelligence for that purpose. Pragmatism, however, has been notably absent from my life—it has not even whispered from backstage in the play of my existence.

Carpe diem, accompanied by fate, has directed many of my choices. I have often wondered what I have missed in life, and just as often answered: love.

As a representative of my generation, I am certainly not the only one who feels this way—and undoubtedly there always have been, and always will be, others carrying the same emptiness.

Why is love my subject today?

I claim that lovelessness is the greatest threat to humanity and to the human being. That unexplainable humanity—unconcerned with theories—that shines through a person who has been loved and who loves, creates a person capable of peace, balance, and compassionate choices.

If we have failed to love, or failed to receive love, we become incapable of making just and humane decisions in our lives. A loveless person seeks to fill that emptiness through external rewards. Such a person becomes unable to expose themselves to gentleness, because their self-image has been built on threat.

A person lacking love lacks the capacity for truly humane thinking. Love recognizes the needs, strengths, and vulnerabilities of others. A loveless person can see only their own deficiency, and that makes them intellectually limited—like a machine that can produce only emotions based on material things.

Material wealth gives them a sense of safety and control. Human relationships become meaningful only as tools of exchange.

The world around us has changed rapidly. Despite my own shortcomings, there was once a moment when I believed children would be safe, regardless of my own fate. As if trust in security and support still existed.

Lately, it has become clear that safety is not available to everyone. On the contrary, exploitation and the division of people into the worthy and the unworthy have become the dominant themes.

Hatred and oppression have rushed forward to define reality.

Well-being and social justice have been reduced to something based on economic value. Ethnicity, citizenship, socioeconomic status, and other external characteristics increasingly define your right to exist.

Those who have been left without love choose leaders who have also been left without love—and decision-making is slowly descending into a madness possessed by revenge and hatred.

54.Kärlek

När jag går mot ålderdomen som småbarnspappa känns det ibland som om jag lurar utvecklingspsykologins teorier. Kanske skulle osäkerheten inför framtiden vara lättare att bära om jag hade hållit mig inom de begränsningar som prognoser, grafer och färdiga livsmodeller skapar.

På många sätt har jag levt ett ovanligt liv, avvikit från mönster och förväntningar. Ändå har jag överlevt.

Erik H. Erikson skapade en teori om livsloppspsykologi och psykosocial utveckling där människans liv delas in i olika åldersfaser. Teorin är säkert föråldrad på vissa områden, men dess struktur är fortfarande intressant. Kanske alltför schematisk och till och med något värderande.

Enligt Erikson är åren mellan 40 och 65 produktivitetens tid—omsorg om nästa generation, arbetsliv och kreativitet. Efter 65 följer styrkans tid—en utvärdering av det egna livet, präglad av antingen acceptans eller bitterhet. Erikson menade att livets faser följer varandra stegvis, och att tidigare konflikter måste bearbetas för att möjliggöra fortsatt utveckling.

Det får mig att tänka på uttrycket: det man lämnar bakom sig möter man förr eller senare igen.

Samtidigt upplever jag att teorin lägger ett alltför stort ansvar på individen och hennes val, som om alla skulle ha samma möjligheter. Det påstår inte Erikson direkt; även omgivningen måste tas i beaktande. Människan är biologi, arv, miljö, kultur och sociala relationer.

Mina tankar om kärlek och livets gång kommer ur mina val—eller kanske snarare ur mitt drivande genom livet. I flera av mina utvecklingsfaser har viktiga byggstenar för en balanserad utveckling saknats. Rastlöshet och ensamhet har varit mina följeslagare. Men ensamheten har kanske mer varit en del av min personlighet än en känsla av att vara bortvald eller övergiven.

Jag skulle beskriva mig själv som en överlevare. Kanske hade jag kunnat bära en synlig och beundrad status om jag hade valt att använda min intelligens för det. Pragmatism har däremot lyst med sin frånvaro—den har inte ens viskat bakom kulisserna i mitt livs föreställning.

Carpe diem, tillsammans med ödet, har styrt många av mina val. Jag har ofta funderat över vad jag gått miste om i livet, och lika ofta kommit fram till samma svar—kärlek.

Som representant för min generation är jag knappast ensam om det, och utan tvekan har det alltid funnits och kommer alltid att finnas människor med samma tomrum.

Varför är kärlek mitt ämne idag?

Jag hävdar att kärlekslöshet är det största hotet mot människan och mänskligheten. Den oförklarliga mänsklighet som lever i den som blivit älskad och själv älskar skapar en människa som förmår välja fred, balans och omtanke.

Om vi inte har lyckats älska, eller aldrig blivit älskade, blir vi oförmögna att fatta rättvisa och mänskliga beslut i våra liv. Den kärlekslösa människan söker fylla sin brist med yttre belöningar.

Hon blir oförmögen att utsätta sig för ömhet, eftersom hennes självbild byggts på hot.

En människa utan kärlek saknar förmågan till verkligt mänskligt tänkande. Kärlek ser andra människors behov, styrkor och sårbarhet. Den kärlekslösa ser endast sin egen brist, och det gör henne intellektuellt begränsad—som en maskin som bara kan producera känslor byggda på materiella värden.

Materien ger henne trygghet och en känsla av kontroll. Relationer blir betydelselösa annat än som medel för utbyte.

Världen omkring oss har förändrats snabbt. Trots mina egna brister fanns det en tid då jag trodde att barnen skulle vara trygga, oavsett mitt eget öde. Som om tilliten till trygghet och stöd fortfarande fanns kvar.

På senare tid har det blivit tydligt att trygghet inte erbjuds alla. Tvärtom har exploatering och uppdelningen av människor i värdiga och ovärdiga blivit ett dominerande tema.

Hat och förtryck har snabbt blivit en del av vår verklighet.

Välfärd och social rättvisa har underordnats ekonomisk nytta. Etnicitet, medborgarskap, socioekonomisk status och andra yttre faktorer avgör allt oftare din rätt att existera.

De som vuxit upp utan kärlek väljer representanter som också saknar kärlek—och beslutsfattandet håller på att sjunka ner i ett vansinne präglat av hämnd och hat.